Hotellihuoneen korkeaan sänkyyn kivutessani toivon yöllä herätessä muistavani, etten ole tutussa kotisängyssä, josta on huomattavasti lyhyempi matka lattiatasolle. Onnekseni pudottaudun mukavasta vuoteesta pehmeästi ja itseäni kolhimatta.
Kylpyhuoneessa kaipaan jakkaraa, jotta aamupesulla näkisin, onko leuassa hammastahnaa. Olen 156-senttinen. Toisinaan rakennettu ympäristö saa minut tuntemaan itseni muutenkin kuin fyysisesti keskenkasvuiseksi, ihmiseksi, jota ei oteta täysin vakavasti.
Pankkiautomaateilla joudun usein varvistelemaan, jotta yllän näppäilemään numerot ja palvelutiskien takaa minusta näkyy välillä vain hiustupsu. Kauppojen ylähyllyiltä me lyhytkasvuiset emme osta mitään, ellei paikalle satu joku vertikaalisesti vähemmän rajoittunut.
Arki ei tietenkään voi olla kaikenpituisille optimoitua ja monesta tilanteesta selviää joka tapauksessa keittiöjakkaran avulla. Harva aikuinen on myöskään tänään ja varsinkaan tulevaisuudessa minun mittaiseni – alakoululaiset yltävät jo samoihin korkeuksiin. Lyhyen ihmisen elämä ei millään muotoa ole sieltä olemassaolon ongelmien hankalimmasta päästä. Jokapäiväiset kokemukset saavat kuitenkin miettimään muita sellaisia, jotka tuntevat jäävänsä huomiotta omassa arjessaan. Miltä tuntuu, kun kielivalikoissa ei ikinä ole omaa äidinkieltä. Kun ihonväriset sukkahousut eivät likimainkaan vastaa omien säärten väriä eikä kauppojen meikkivoiteista löydy koskaan oikeaa sävyä. Kun lehdissä ja mainoksissa ei näy omannäköisiä ihmisiä tai siviilisäätyä tiedustellaan vain vaihtoehdoilla neiti tai rouva, eikä vessanovissa ole symboleja, joista tunnistaa itsensä.
Millaista on arki niille, jotka eivät omin avuin pääse sinne, mihin haluaisivat, koska matkalla on portaita, kynnyksiä ja muita esteitä. Kuinka selviytyvät ne, joille ympäristö on vaikeasti hahmotettavaa ja reitit huonosti erottuvia. Miten pärjäävät ihmiset, joille muiden julkisilla paikoilla liikkuvien vauhti on liian kova, tekstit liian pieniä, puhe liian hiljaista.
Saavutettavuudessa ei ole kyse vain fyysisestä ympäristöstä, vaan asenteista, vuorovaikutuksesta ja viestinnästä, huomaamisesta ja kohtaamisesta. Lainsäädännön tavoitteena on taata saavutettavat ja esteettömät palvelut eripituisille, -ikäisille ja -kielisille, erinäköisille ja -kokoisille, hitaille ja nopeille, apuvälineitä käyttäville, meille kaikille. Jokaiselle ei voida tietenkään tarjota omaa palvelupistettä ja kohderyhmän tarpeisiin erikoistunutta asiakaspalvelijaa, mutta kaikille voidaan pyrkiä tarjoamaan herkkyyttä havaita erilaisten asioijien tarpeet.
Vanhuspalveluiden suunnittelussa hyödynnetään ikäpukuja, jotka tekevät liikkumisesta kankeaa ja verkkaista sekä sumentavat näköä ja kuuloa. Lasten palvelutarpeita rakennetussa ympäristössä voi lähestyä laskeutumalla tasolle, jolta näkee lähinnä aikuisten polvitaipeita. Mutta minkälainen empatiahaalari tarvittaisiin kanssaihmisille, jotta useammin huomaisimme toistemme erilaiset lähtökohdat? Pitäisikö muidenkin ryhmien arjesta rakentaa simulaattoreita, jotka helpottaisivat toisen asemaan asettautumista?
Teksti on julkaistu Pietarsaaren sanomissa kesäkuussa 2019
Sekatyöläinen Pampaksella 