Kuka luo kunnassa hyvinvointia?

Teksti on julkaistu Pietarsaaren sanomissa toukokuussa 2019. Och (ungefär) samma på svenska: Vem skapar välfärd i kommunen?

Luodon kunta on perustanut uuden johtajanpestin, jonka haltija vastaa ainakin kulttuurista, liikunnasta, matkailusta ja markkinoinnista. Työpaikkailmoitus käynnisti heti kiivaan Facebook-keskustelun. Miten käy kulttuurin? Onko tämä merkki siitä, kuinka vähän kirjastotyötä tai työväenopiston työpanosta kunnassa arvostetaan? Luullaanko kunnassa, että kulttuuritoimintaa voi hoitaa siinä sivussa, muiden tehtävien ohella?

Vastaavia malleja on jo useilla tahoilla: muun muassa Imatra, Joensuu ja Kangasala ovat palkanneet hyvinvointijohtajat, joiden virat muodostuvat hieman erilaisista tehtäväkombinaatioista. Samankaltainen ajattelu näkyy käytännössä myös esimerkiksi Tampereella ja Espoossa, missä hyvinvointia edistäviä palveluita on koottu saman katon alle ‘hyvinvointikeskuksiin’ ja ‘palvelutoreille’: talosta voi löytyä niin kirjasto, sote-palveluita, nuorisotoimintaa kuin erilaisia neuvontapalveluitakin.

Kun monialainen henkilökunta jakaa myös työtilat ja kokoontuu säännöllisesti yhdessä, kaikilla on parempi käsitys kollegoiden osaamisesta, ammattitaidosta ja työn sisällöistä kuin perinteisemmissä työympäristöissä.

Asukkaiden palvelemista helpottaa, kun jokainen tietää, mihin kysyjä ohjataan seuraavaksi; kuka voi parhaiten edistää asiakkaan hyvinvointia, kun oman ammattiroolin rajat tulevat vastaan.

Henkilökohtainen suosikkini on Mikkeli, missä yksi päällikkötason nimikkeistä on “elinikäisen oppimisen ja osallisuuden johtaja”, hieman erilainen yhdistelmä, jonka perustelut ovat kuitenkin samat kuin hyvinvointia korostavissa versioissa. Osallisuuskin tähtää asukkaiden hyvinvointiin: kun pystyy vaikuttamaan kunnan palveluihin ja niiden kehittämiseen, saa varmemmin sitä, mitä tilaa ja tarvitsee. Mikkelissä kyseiseen palvelualueeseen kuuluvat osallisuuden – asukkaiden kuulemisen ja mukanaolon – lisäksi kirjastot, kulttuuripalvelut, museot ja kansalaisopisto.

Luodossa tai muissa hyvinvointijohtajia palkanneissa kunnissa tuskin on tarkoitus sanoa irti nykyisiä vastuuhenkilöitä ja yksikköjen johtajia, vaan kyseessä on ylimmän johdon ja kunnan tehtäväalueiden järjestäminen ja yhdisteleminen uudella tavalla. Hyvinvointijohtajan ei ole tarkoitus päivystää kirjaston palvelutiskillä, työskennellä kulttuurintuottajana tai aikuiskoulutuksen rehtorina.

Toki voi olla tapauksia, joissa kunnassa kirjastotyön tai kulttuuripalveluiden sisintä olemusta ei ole ymmärretty oikein, mutta itse mallit voidaan tulkita myös niin, että niissä nimenomaan on nähty kulttuurin ja aikuiskasvatuksen merkitys ja rooli hyvinvoinnin rakentajina.

Päivittäisen, operatiivisen esimiestyön lisäksi ja tueksi kunnissa tarvitaankin strategista johtajuutta, joka takaa kokonaiskuvan kaikista hyvinvointia edistävistä toiminnoista.

Uudenlaiset toimijoiden yhdistelmät voivat avata yllättäviä yhteistyökuvioita, ennalta-arvaamattomia synergiaetuja ja ahaa-elämyksiä, kun ammattilaiset pääsevät keskustelemaan yli raja-aitojen. Itse ainakin mieluummin olisin kosketuksissa myös muiden alojen osaajien kanssa kuin pelkästään omassa ammattilaispoterossani – asiakkaat ovat kuitenkin yhteisiä.

Näkökulmat eivät silti avaudu arjessa itsestään, vaan siiloja on avattava aktiivisesti. Yksi vastaus tähän voi olla uudenlainen palveluiden ryhmittely.

Hyvinvointijohtajan palkkaaminen voi tehdä kulttuurin vaikutukset ja hyödyt aiempaa näkyvämmiksi: kulttuuri saa voimaan hyvin, kirjastot ja opistot edistävät terveyttä, sosiaali- ja terveyspalveluita voidaan tukea yhteistyöllä kunnan muiden toimialojen kanssa. Vaikka kulttuurilla on ja pitää jatkossakin olla arvoa myös itsessään, monet tutkimukset ja selvitykset osoittavat, että kuorolaulu. lukeminen, musisointi, kuvataide ja aikuisopiskelu ovat meille hyväksi, etenkin kun harrastamme niitä yhdessä. Ryhmissä harjoitettuina ne voivat myös lisätä osallisuuden kokemusta. Kulttuuritoimi, kirjastot ja kansalaisopistot toimivat siis lääkkeenä. Jos tämä on kunnissa ymmärretty, kehityksen suunta on positiivinen!

Keskustelunaiheita teeman ympäriltä riittää jokaiseen kaupunkiin: ketkä sinun kotikunnassasi luovat hyvinvointia? Miltä näyttävät kulttuurin, koulutuksen ja sote-palveluiden välinen suhde, yhteydet ja yhteistyö? Mitkä toimijat ja palvelut ovat mukana kunnan hyvinvointikertomuksessa? Kuinka asukkaiden hyvinvointia ja sen vaikutuksia mitataan ja arvioidaan? Missä lautakunnassa näistä kysymyksistä sinun kotikunnassasi keskustellaan?

Mainokset
Kategoria(t): hyvinvointi | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Vem skapar välfärd i kommunen?

Larsmo kommun har grundat en ny chefspost med ansvar för ”allt från kultur och idrott till turism och marknadsföring”. Jobbannonsen har redan väckt diskussion. Hur ska det gå för kulturen? Är det här ett tecken på hur lite man uppskattar biblioteksverksamheten eller arbetarinstitutets insats i kommunen? Tror man att kulturverksamheten går att sköta vid sidan om?

Liknande modeller finns redan på flera håll: Kouvola, Kangasala, Joensuu, Imatra har välfärdschefer med lite varierande kombinationer av verksamhetsområden.

Motsvarade idéer syns också i praktiken i t.ex. Tammerfors och Esbo där tjänster som främjar välfärd har samlats under samma tak: bibliotek, social- och hälsovård, ungdomsarbete, olika slags rådgivningstjänster.

När personalen delar arbetsutrymmen och har gemensamma möten har de helt säkert bättre koll på varandras sakkunnighet och arbetsinnehåll än i mer traditionella förhållanden.

Min personliga favorit ät dock St Michel där det heter ”chef för livslångt lärande och delaktighet”, en lite annorlunda kombination, men med liknande motiveringar. Att ta med delaktighet och stadsbornas egna påverkningsmöjligheter ska bidra till invånarnas välmående. Till chef för det nya serviceområdet som omfattar biblioteket, kulturtjänsterna, museerna, medborgarinstitutet och delaktigheten valdes den dåvarande bibliotekschefen. Ett utmärkt val och lämplig bakgrund, tycker jag.

I Larsmo eller de andra kommuner där man anställt en välfärdschef har man knappast tänkt att säga upp de nuvarande ansvarspersonerna och enhetscheferna utan har omorganiserat den högsta ledningen på ett nytt sätt och grupperat kommunens verksamhetsområden på ett annat sätt än tidigare.

Välfärdschefen behöver ju inte stå bakom disken på biblioteket, jobba som kulturproducent eller agera som rektor för vuxenutbildningen.

Det kan ju förstås vara så att man inte riktigt förstår vad biblioteksarbetet eller kulturtjänsterna innebär, men själva modellerna kan också tolkas så att man har förstått vikten av kulturen och vuxenutbildningen.

Det finns ju en skillnad mellan den dagliga, operativa ledningen (som i små kommuner / organisationer ofta deltar i det vardagliga arbetet) och det strategiska ledarskapet där man har en helhetssyn över allt som bidrar till välfärd i kommunen. Det kan visa på nya möjligheter för samarbete mellan aktörerna, och skapa oanade synergier när man kommer bort från silotänkandet och ser helheten uppifrån och från olika synvinklar. Det hinner de enskilda verksamhetscheferna inte alltid göra. [Texten fortsätter efter bilderna]

Att anställa en välfärdschef kan göra kulturens effekter och påverkan synligare än förr: vi mår bra av kultur, bibliotek och arbisar bidrar till välmående. Fast kultur har och skall ha värde i sig, vi vet från många forskningsresultat att körsång, läsning, musicerande, bildkonst, vuxenstudier för med sig många fördelar, särskilt när man idkar dem i grupp – då kan de också öka känslan av delaktighet. Kulturverksamhet, bibliotek och vuxenutbildning fungerar som medicin. Att detta får förståelse i kommuner är positivt!

Men det finns flera intressanta frågor att diskutera: vilka aktörer anser man skapa välfärd i kommunen? Hur ser relationen, kontakten och samarbetet mellan kultur, utbildning och social- och hälsovård ut? Vilka verksamheter finns med i kommunens välfärdsberättelse? Hur mäter och evaluerar man effekterna och välmåendet hos stadsborna? I vilken nämnd diskuteras de här frågorna i din hemkommun?

Kategoria(t): hyvinvointi, yhteiskunta | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Väärin ansaittu maailmanennätys?

Yleiset kirjastot ovat suomalaisten rakastamia taloja ja tiloja, oppimisympäristöjä ja kuntien suosituimpia kulttuuripalveluita. Vuonna 2018 Suomen yleisistä kirjastoista tehtiin 12,3 kirjalainaa jokaista, siis joka ikistä, suomalaista kohti. Kyseessä on epävirallinen maailmanennätys, josta vuosittain kilpailevat lähinnä Suomi ja Tanska. Määrä ei toki jakaudu tasaisesti kuntien, kuntalaisten tai alueiden kesken ja maailmalta saattaa löytyä vilkkaasti käytettyjä yksittäisiä kirjastoja, jotka yltävät yhtä mittaviin lukemiin, mutta kansakuntana olemme kirjastojen käytössä ja kirjojen lainaamisessa huippuja. Hyvä me!

Näkymä Seinäjoen kaupunginkirjastostaMeillä on joka kunnassa kirjasto, jokaisessa kirjastossa työskentelee koulutettuja ammattilaisia ja kaikkien kirjastojen kokoelmiin kuuluu painettuja ja digitaalisia aineistoja, ensiksi mainittuja huomattavasti jälkimmäisiä enemmän. Painettua tavaraa on kirjastoissa yli 29 miljoonaa kappaletta ja kaikki niistä jäljitettävissä kirjastojärjestelmien avulla.

Kaikissa maamme 282 kunnallisessa pääkirjastossa edistetään lukuharrastusta moninaisin keinoin: sisältöjä esitellään ja koululaisia innostetaan järjestelmällisesti lukemaan, kirjailijavieraat kohtaavat lukijoitaan, lempeät lukukoirat rohkaisevat aloittelijoita lukemaan ääneen, pienimmille – ja joskus suuremmillekin – pidetään satutuokioita. Lukupiirit kokoontuvat pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä kirjastojen viihtyisiin tiloihin. Samaan aikaan lukutaidon käsite on laajentunut, kuten perusopetuksen opetussuunnitelmissakin, kattamaan myös muita sisältömuotoja kuin kirjoitettua tekstiä: meidän on hallittava visuaalinen viestintä, digitaaliset sisällöt, verkkopalveluiden hyödyntäminen ja etenkin media- ja lähdekriittinen asenne ja lukutaito. Nämäkin kuuluvat kirjastojen toimenkuvaan.

Asiakkaita työskentelemäss OodissaSitten valtakuntaan rakennetaan lippulaiva: Oodi.

Helsinkiläiskirjasto, joka palvelee ohikulkijoita, turisteja, pääkaupunkilaisia, junantuomia, työskentelytiloja tarvitsevia, ryhmätöitä tekeviä, läksykerholaisia, lukijoita, kahvinnälkäisiä, tarinoita janoavia, digiopastusta hakevia, keskustelukumppanin tarpeessa olevia ja lukuisia muita metropolin vilkkaimmalla alueella Kiasman, Musiikkitalon, Eduskuntatalon, rautatieaseman ja Sanomatalon naapurina.

Kaikkea tätä edellyttää myös parin vuoden takainen kirjastolaki, jonka mukaan kirjastojen tehtävänä on – kuten tähänkin saakka – edistää lukemista ja kirjallisuutta, tarjota pääsy tietoon ja kulttuurisiin sisältöihin, mutta myös tarjota tiloja työskentelyyn, harrastuksiin, kohtaamisiin sekä edistää yhteiskunnallista ja kulttuurista keskustelua, törmäyttää turvallisessa ympäristössä erilaisia näkemyksiä niin aineistojen kuin ihmistenkin tasolla. Ja kaiken tämän tavoitteena on tukea aktiivista kansalaisuutta, moninaisuutta ja yhdenvertaisuutta. Vain valveutuneet, informoidut kansalaiset voivat muodostaa perusteltuja, tosiasioihin pohjaavia mielipiteitä ja osallistua päätöksentekoon. Kirjastot vahvistavat osaltaan demokratiaa.

Ensimmäisten neljän kuukauden aikana Oodissa vierailee yli miljoona kävijää. Mitä tapahtuu? Lehtijutuissa, kolumneissa ja sosiaalisessa mediassa aletaan epäillä, että kirjastolaitos on romutettu, kirjastoaate hylätty, kirjat kärrätty paperinkeräykseen ja kulttuuri vaihdettu vaivihkaa sirkushuveihin. Kaikki tämä yhden, lajissaan erityisen kirjaston tähden. (Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Silloin kun maamme kirjastoverkkoa rakennettiin 1970-luvulla, oli tarkoituksenmukaista monistaa samanlaista palvelua kaikkiin kuntiin. Nyt käytössä on tietoverkot ja -järjestelmät, varastokirjasto, kaiken maassa julkaistun aineiston kattavat vapaakappalekokoelmat ja kirjastojen välinen mittava ja tiivis yhteistyö – meillä on mainiot edellytykset ottaa kunkin kirjaston käyttäjät ja toimintaympäristö huomioon.

737 identtistä kirjastojen toimipistettä ei ole tasa-arvoa, yhdenvertaisuuden takaavat asukkaiden tarpeita vastaavat kirjastot. Pääkaupunkiseudulla on tiheä kirjastoverkko ja tilaa lähiympäristön ja asiakaskunnan näköisille palvelupaikoille, pienissä kunnissa ja pitkien välimatkojen alueilla ratkaisut ovat toisennäköisiä. Yksikään kirjasto ei ole kuitenkaan luopunut eikä laittautumassa eroon painetusta kokoelmasta, uusien ja vanhojen aineistomuotojen rinnakkaiselo on rauhanomaista.

Jännittävä vertailukohta kirjastokeskustelulle ovat voimakkaasti kehittyneet museot, jotka nekin ovat keskenään erilaisia, erilaistuvia ja erilaisia kuin ennen. Harva kuitenkaan harmittelee museoiden muuttumista ja uudistumista, kovin moni tuskin hämmästelee niiden järjestämiä tapahtumia tai päivittelee museoiden käytössä olevia neliöitä, interaktiivisia esittelynäyttöjä tai uudenmuotoisia aineistoja.

Nekin käyttäjät, jotka ovat päätyneet kirjastoihin tapahtumiin, digiopastukseen, värkkäyspajoihin tai palapeleihin perustuvan harhautustekniikan houkuttelemina, ovat siellä kirjallisuuden, sanataiteen ja kulttuuriystävällisen ilmapiirin lämpimässä syleilyssä. Siellä missä kirjahyllyt ammottavat tyhjyyttään, kirjat ovat missä niiden pitääkin: lukijoiden hyppysissä.

Teksti on julkaistu Pietarsaaren sanoissa huhtikuussa 2019

Kategoria(t): hyvinvointi, yhteiskunta | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Ihanat kirjailijat pohjoisesta

Vaikka Bengt Pohjanen ja Rosa Liksom saapuivatkin paikalle Pännäisten kirjastoon Pedersöreen eri ilmansuunnista, heitä yhdistää pohjoinen kotiseutu. Pohjanen on syntyisin Pajalasta, Liksom Ylitorniosta. Yhteistä on myös meänkieli, josta rajan suomalaisella puolella yleensä puhutaan Tornionjokilaakson murteena. Siinä missä yksi menee methän,  toinen suuntaa methään. Yhteistä on kuitenkin enemmän kuin erottavaa.

“Mie että olekko sie pörrö.”

Mikä onni onkaan projektilukijan paneutua yhden tai kahden kirjailijan tuotantoon syvemmin ja ajatuksella, esittää ääneen itseään askarruttaneet kysymykset ja kuulla, mitä muut lukijat ovat pohtineet, mikä heitä on koskettanut samojen tekstien äärellä.

Yksi tällainen ilta oli siis eilen Pedersöressä. Palkattua juttuseuraa eivät kirjailijat olisi välttämättä tarvinneet: keskustelu käynnistyi välittömästi jo kahvipöydässä, josta siirryttiin sujuvasti salin puolelle melkein henkeä vetämättä.

Kävi ilmi, että Rosa Liksomin ja Bengt Pohjasen kohtaaminen estradilla oli ensimmäinen laatuaan ja edellisestä tapaamisestakin oli vierähtänyt vuosia, ellei vuosikymmeniä.

Kumpikin oli toistensa tekemisistä tietoinen ja kiinnostunut, yhteisiä teemoja ja aiheita oli monta: mainittujen pohjoisen ulottuvuuden ja meänkielen / Tornionjokilaakson murteen  lisäksi teemat, joita lukijat pitävät rankkoina, vaiettuina ja uskaliaina, mutta jotka kirjailijoiden mukaan eivät pohjoisessa ole sellaisia olleet. Seksistä, sodasta, uskonnosta, väkivallastakin puhutaan ja on puhuttu varsin suoraan ja asioiden omilla nimillä etenkin 1800-luvulla. Myöhemmin sivistyksen pintasilaus on lisännyt häveliään kerroksen esim. seksiin liittyviin puheisiin.

Murteella kirjoittaminen tekee tarinat erityisen eläviksi myös lukijalle. Kun Bengt ja Rosa  julkaisivat ensimmäisiä teoksiaan 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun puolivälissä, murteella tai meänkielellä kirjoittaminen ei ollut tavallista. Bengt kirjoittaa niin ruotsin-, suomen- kuin meänkielellä, murteella kirjoitettuja novelleja oli mukana jo Rosan ensimmäisessä kokoelmassa.

Rosan mukaan selkeä muutos suhtautumisessa on tapahtunut ainakin Suomen oloissa viime vuosina: Reidar Särestöniemestä murteella kertonut Reitari epäilytti kustannusalalla, Everstinnan kohdalla murre ei ole enää vastaanottoa ainakaan hankaloittanut. Everstinnan kieli onkin mahtavaa, runsasta, räiskyvää. Murteettomalle keskisuomalaiselle se toi myös jonkinlaisen helpotuksen romaanin raskaimmissa vaiheissa: itselle vieraampi kieli salli ottaa etäisyyttä tapahtumiin. Kirjan käännöksissä murreilmaisua ei ole edes haettu, palkittu kääntäjä Janina Orlov on käyttänyt Överstinnan-romaanissa yleiskielistä ruotsia.

Kuten illan teemaan ja kirjailijoiden monikieliseen tuotantoon sopii, eilinen tilaisuus oli kaksikielinen. Kaikki keskustelijat lipesivät ensimmäisestä kielestään toiseen, yleisö esitti kysymyksiä kahdella kielellä ja murresanat ja -ilmaukset herättivät keskustelua. Oma meänkielinen suosikkisanani on pörrö: höpsö.

Toinen meistä haastattelijoista, Lisa Ahlvik, otti puheeksi henkilökohtaisen ja yksityisen rajat kirjailijan tuotannossa. Sekä Bengt että Rosa totesivat, että vain siitä voi kirjoittaa, minkä itse tuntee. Julkisista esiintymisistä ja henkilökohtaisista teksteistä huolimatta kirjailija voi pysyä yksityisenä henkilönä.

Esiintymisetkään eivät kirjailijavieraista tunnu – enää – rasittavilta, vaan mukavilta kohtaamisilta. Hiljainen ja ujokin kirjailija voi yleisön edessä vilkastua tarinankertojaksi. Ja kyllä ilta olikin viihdyttävä, vakavista pohjavireistä huolimatta!

Bengtin monet tarinat, kertomukset sodasta, historiasta ja sen käännekohdista, ihmiskohtaloista ovat lapsuudessa kuultuja. Joskus ne voivat kerrottaessa päättyä toisin kuin aikaisemmin, eri aikoina kerrotut versiot ovat variaatioita samasta teemasta, joka kerta erilaisia. Niin myös kirjailija luo itsensä: Bengt är en uppfinning av Bengt, Rosa en uppfinning av Anni. Yhtä tosia kaikki.

“Kaikki muut ihmiset ja niitten pienet elämät tuntuvat minusta niin latteilta verrattuna minun sisässeen elähmään, joka vain runsastuu iän myötä. Mulla on turhitten ihmisten tilala kirjoitten henkilöt, joita pyörittelen eestakaisin.”

Molempien kirjailijoiden monet roolit ovat heidän omien sanojensa mukaan samalta sylttytehtaalta peräisin: kirjoittaminen, proosa, näyttämölle tarkoitetut tekstit, libretot ja näytelmät, käännökset, kuvataide, kaikki syntyvät samoista lähteistä silloin kun on niiden aika. Ja lukijoiden onneksi kummankin sylttytehdas on käynnissä: Rosan ideologia-trilogia jatkuu Neuvosto-Venäjälle sijoittuvan Hytti nro 6 -romaanin ja natsismin nousua ja 1940-luvun sota-aikoja käsittelevän Everstinnan jälkeen kapitalismilla amerikkalaismaisemissa.  Myös Bengtiltä on  tulossa uutta. Tieto tulevasta ilahduttaa lukijaa!

“Silloin mie näin välhäyksen maailmasta semmosena ko se joskus vois olla. Se maailma olis yhtä aikaa mies ja nainen, leikkiä ja rakhautta, hellyyttä ja nautintoa tulvilhaan, kaikki ihmiset olis hyviä toisilensa ja jokanen otettais matkhaan semmosena ko hän on, ei olis pahhaa eikä hyää, ei sannaa ollenkhaan, olis vain aistimukset.”

Lainaukset ovat Rosa Liksomin kirjasta Everstinna

Kategoria(t): kirjat, kirjoittaminen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Jaksaa jaksaa, mutta maltilla!

Kauas voi olla pitkä matka, mutta yhtä kiireellä sinne ei enää pyritä lenkkipoluillakaan kuin aikaisemmin. Vertailukohdaksi ei nyt löytynyt kymmenen vuoden takaisia juoksulehtiä, mutta veikkaanpa, että tänä päivänä meno on armollisempaa ja maltillisempaa kuin buumin ollessa kuumimmillaan.

Olen siis juoksuharrastuksen pariin paluun siinä vaiheessa, jossa luen pontevasti aiheesta, mutta toteutus vielä odottaa. Jos käsillä oleva lehti ei siihen innosta, ei sitten mikään!

”Jag är väldigt sömnbesatt. Jag älskar sömn, jag tänker att sömn är nyckeln till allt! Jag känner att det är så jag återhämtar mig bäst.”

Edellä oleva sitaatti on peräisin nuorelta ruotsalaiselta ennätysjuoksijalta Yolanda Ngarambelta: uni palauttaa ja on avain kaikkeen. Tuoreessa kansainvälisen formaatin ruotsalaisversiossa puhutaan toki ennätyksistä, kehittymisestä, nopeammista ajoista ja tehokkaammasta harjoittelusta ja annetaan tekniikkaohjeita, mutta yhtä paljon kerrotaan myös lepopäivien ratkaisevasta merkityksestä, nautinnollisista juoksulenkeistä ja fiksusta harjoittelusta.

Paras ei ole se, joka vetää kovimmin vaan se, joka treenaa kroppaansa kuunnellen.

 

Yksi maaliskuisen numeron teemoista on ikä: kuinka huipullakin pärjäävät entistä iäkkäämmät juoksijat, maratoonareiden kärkikastiin nousee nelikymppisiä ja harrastajapiireissä kasvaa nopeimmin yli viisikymppisten porukka. Osaksi trendi johtuu asiaa tarkastelleiden mukaan siitä, että palautumisen tärkeys on ymmärretty. Ura jatkuu pitempään ja harrastajat selviävät vähemmillä vammoilla, kun harjoituksista maltetaan toipua.

”De ville samla en grupp människor som älskade löpning men som också hade annat att ge varandra, som yoga, mat, musik och mode.”

Toinen toistuva aihe on yhteisöllisyys juoksuradoilla. Lehdessä on referoitu tutkimusta, jonka mukaan yhdessä ja samanaikaisesti lämmitelleet suoriutuivat paremmin rankasta intervalliharjoituksesta kuin ne, jotka lämmittelivät omin päin tai ne, jotka kyllä lämmittelivät yhtä aikaa, mutta omassa rytmissään.

Toisessa tekstissä eri alojen ammattilaiset ovat perustaneet yhteisen juoksuporukan, joka kilpailujen jälkeen syö hyvin ja puhuu muustakin kuin yhteisestä harrastuksesta, vielä kolmas artikkeli käsittelee huippujuoksijoiden yhteistreenejä ja niiden positiivista vaikutusta juoksijoiden kehitykseen.

Sekin tuntuu raikkaalta (ja tietenkin ajan hengen mukaiselta), että muistutetaan, kuinka mikä määrä tahansa on parempi kuin ei mitään. Trendikästä on tietenkin myös joogaohjeiden tarjonta juoksijoille: näin saat liikkuvuutta, lonkankoukistajat pysyvät kuosissa ja juoksu kulkee paremmin. Juoksu ja jooga, yin ja yang.

Lehden ruokaohjeissa muistetaan paitsi kasvissyöjät, myös vegaanit. Lisäksi pohditaan ruokaohjeiden ympäristövaikutuksia ja annetaan vinkkejä, miten syödä järkevimmin sekä ilmaston että ihmisen kannalta.

Näistä jutuista tuli hyvä mieli, joka toivottavasti lähipäivinä johdattelee myös varsinaiseen asiaan eli LENKILLE.

Kategoria(t): hyvinvointi | Avainsanat: , , , , | Kommentoi