Juhannusta jokaiseen makuun!

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 15.6.2017

Viime kuukausina olen kahlannut kotimaista kirjallisuutta keräten tulevaa kirjaprojektia varten mainintoja juhlista: miten romaaneissa vietetään vuodenkiertoon kuuluvia juhlia, mitä kirjoissa kerrotaan merkkipäivistä.

Suomen kesä saattaa olla lyhyt, mutta juhlia siihen mahtuu! Kun ollaan selvitty vapusta, vuorossa on helatorstai, koulunpäättäjäiset, ylioppilasjuhlat, helluntai ja pian jo juhannus.

*********

Säätä kommentoidaan kirjoissa tämän tästä ja juhannuksen juhlijat ovat jo menneinä vuosikymmeninä olleet säätilasta huolissaan. Aaro Hongan nuortenkirjassa Hurja Kunnari pojat viettävät sateista juhannusta 1960-luvulla.

”Juhannuksen aatonaattona alkoi pilviä, tummanharmaita ja uhkaavia, kerääntyä kaupungin siniselle taivaalle. Ne tihenivät nopeasti, ja yöllä ennen juhannusaattoa alkoivat kaatosateet, joita kesti yhteen menoon monta päivää.”

Lopulta poikien juhannus kuluu kirjojen parissa, mikä onkin hyvä vinkki, ellei sää suosi ulkosalla oleskelua.

Säiden lisäksi niin edesmenneet kuin nykykirjailijatkin yhdistävät kesäjuhliin tuttuja elementtejä: paljon kirjoitetaan juhannustansseista, kokkotulista, kesämökkimiljööstä, saunomisesta ja suomalaisesta luonnosta.

Kaiken kaikkiaan juhannukseen ladataan monenlaisia odotuksia. Kun päähenkilö Antti tekee Even Hietamiehen Hammaskeiju-kirjassa uuden parisuhteen alkumetreillä suunnitelmia siitä, mitä Ennin ja tämän tyttären Tertun sekä oman poikansa Paavon kanssa jatkossa puuhattaisiin, osa haavekuvista liittyy keskikesään.

“Mennään ensi juhannuksena Reposten mökille. Syödään mansikkakakkua ja poltetaan menneen vuoden vanhat synnit juhannuskokossa. Kun lapset nukahtavat, istutaan Reposten kanssa terassilla, kuunnellaan radiosta Kesäillan valssia, juodaan kahvit ja konjakit.”

F.E. Sillanpää kuvaa kesäyötä kauniisti: “Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.”

Philip Teirin tuoreessa Tällä tavalla maailma loppuu -romaanissa Julia ja Erik kylpevät juhannuspäivänä omassa mökkisaunassaan Pietarsaaressa, hikoilevat pois edellispäivän juhlien rasitukset. Uinnin jälkeen elämä on parhaimmillaan.

“Tämä on ehkä ihan parasta, oikeasti”

Myös juhannushäät kuuluvat kesään. Keskikesän häistä ja morsiamesta kertoo herkästi Inka Nousiainen kirjassaan Kirkkaat päivä ja ilta:

“Juhlapäiväksi sää kaunistui, ja kaunis oli Varpukin, eikä Iida väsynyt katsomaan ystävänsä onnellisia kasvoja ja valkoista pukua ja nilkkoja jotka lipuivat sen alta esiin keveinä kuin vesi.”

Joskus juhlapäiviin kuitenkin liittyy ääneenlausumattomia ikäväksi muuttuneita pakkoja, joista irrottautuminen ei aina ole helppoa. Tove Janssonin Vaarallinen juhannus kirjassa Vilijaana kokee vapauttavan valaistuksen. Kirjoittamattomia sääntöjä voi rikkoa! Jokainen saa valita, kuinka haluaa juhlia ja kenen seurassa sen tahtoo tehdä. Ensimmäistä kertaa Vilijaana jättää pakolliset vieraat kutsumatta ja nakkaa juhannuskokkoon kyltit, jotka kieltävät laulamisen, kukkien poimimisen tai nurmikolla istumisen. Kokon loimutessa hän riemuitsee:

”Näinkö yksinkertaista se on! hän sanoi. Voi, miten ihanaa. Nyt me vietämme ensimmäisen iloisen juhannuksen mikä minulla koskaan on ollut.”

Kategoria(t): Juhla, Kirjat | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Sukupolvien muistot

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 18.5.2017

Snellmaninpäivän ja äitienpäivän välissä some-kuplani täyttyi Mauno Koivistoa koskevista muistoista. Yksi oli törmännyt häneen livahtaessaan sairaalapyjamassa nakkikioskille 1970-luvun Helsingissä (mikä on jo tarina sinänsä), toisen työpaikalla presidentti oli viipynyt pitkän ja kiireettömän tovin kysymyksiä esittäen. Kolmas oli päässyt peruskoululaisena presidentinlinnaan ja saanut haastatella Koivistoa. Oli äiti, joka ei pessyt kättään päiväkausiin käteltyään isokouraista presidenttiä ja isä, joka oli nähnyt silloin vielä pääministerinä toimineen Koiviston paikallisessa uimahallissa. Turun seudulla presidenttipari oli bongattu taiteiden yössä ja musiikkijuhlien konserteissa. Koivistoa ajatellessani mieleeni tulevat hakematta toteamus “kyllä se siitä” ja varoitus, ettei pidä provosoitua vaikka provosoitaisiin. Hyviä opetuksia.

Edesmenneen presidentin muistelijat ovat ennen 1990-lukua syntyneitä, nuoremmissa Koivisto ei ymmärrettävästi herätä samanlaisia sukupolvea yhdistäviä kokemuksia. Siinä missä minun sukupolveni muistaa myös, missä oli kun Anna Lindh murhattiin, New Yorkin kaksoistornit luhistuivat, Suomi voitti Euroviisut tai ensimmäisen jääkiekon MM-kullan, mitä muistoja jakavat 2000-luvulla syntyneet? Mikä yhdistää ensimmäistä sukupolvea, joka ei muista aikaa ennen internetiä, joka ei elä yhtenäiskulttuurissa samoja uutisia ja salkkareita seuraten? Minkälaiset tapahtumat ylittävät aikakauden pirstaleisen viestinnän, minkä yhteisen ilon tai murheen äärelle kokoontuvat tämän päivän teinit ja nuoret aikuiset?

Muistavatko tulevat viisikymppiset oman kaupungin, maakunnan vai kansallisen suuruuden hetkiä? Mikä meitä yhdistää, kun uutisivrtamme hajaantuvat ja jakaannumme uudenlaisiin ryhmiin? Minkälaisia ovat arjen ylittävät, monia koskettavat uutiset? Saako sydämet sykkimään valtakunnan rajoja ylittävä tapahtuma? Liittyvätkö sukupolvien kokemukset ihmiskunnan riemuvoittoihin, yhteisiin surun hetkiin vai yksityisiin muistoihin? Tähänkin Mauno Koivistolta löytyy sopiva ohje, jonka hän antoi Helsingin Sanomien haastattelussa viittä vaille 90-vuotiaana: ”Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei itse siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt käänteisesti niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.” Uskotaan siihen, että yhteiset kokemukset yhdistävät tulevaisuudessakin, positiivisesti, ja entistä enemmän yli rajojen.

Kategoria(t): Yhteiskunta | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Vääränlainen luokkaretki

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä toukokuussa 2017

Kun olin lapsi, osa kavereista kävi vappuna valkolakkisten vanhempiensa kanssa vappulounaalla, toiset vappumarssilla tai ainakin torilla kuuntelemassa työväensoittajien torvimusiikkia. Itse muistan, että tärkeintä oli, saako jalkaan uudet kesäkengät vai ei. Joskus käytiin äidiltä salaa jäiden seassa uimassa; hienointa oli, jos ehti kavereista ensimmäisenä. Myöhemmin olisin voinut valita minkä tahansa vappuperinteen tai yhdistää ne kaikki: olen akateeminen, työväenluokkaisen kodin kasvatti. Aikainen uimareissukin kiinnostaa edelleen.

Viime marraskuussa Helsingin Sanomat kirjoitti Mari Käyhköstä, joka on tutkinut työläistaustaisten naisten kokemuksia yliopistomaailmassa. Hän kertoo, kuinka hänen omat vanhempansa tulivat tyttären väitöstilaisuuteen, mutta eivät ennen eivätkä jälkeen kyselleet mitään tilaisuuden kulusta, tutkimuksen aiheesta tai tyttären työstä. Käyhkö arvelee, etteivät vanhemmat tiedä, mitä hän sosiologina työkseen tekee, ”ei se ainakaan kauhean tuttua heille ole”.

Työläistaustaiset, akateemiset naiset, joita Käyhkö on haastatellut, tuntevat olevansa väärässä paikassa tai vääränlaisia missä ovatkin: “puheenvuoron ottaminen ja esilläolo tuntuivat vierailta”, akateemiset tilanteet jännittävät. Tunnistan luokkaeroihin liittyvät kokemukset. Erityisen selvinä ne näkyivät, kun opiskelin sosiologiaa Iso-Britanniassa. Kaksi työväenluokkaista kättä nousi, kun kysyttiin kurssilaisten taustoja. Minä olin niistä toinen Puheeni oli siistiä kirjakieltä ulkomaalaispainotuksella, siitä ei voinut luokkataustaani päätellä. Hämmästyttävintä olikin, että työväenluokkainen oli päätynyt yliopistoon, ulkomaille ja luennolle, jolla keskusteltiin luokkaeroista.

Monessa mielessä olen tehnyt luokkaretken työväenluokkaisesta taustasta keskiluokkaan, akateemisiin opintoihin, yrittäjäksikin. Käyhkön tutkimuksen naisiin verrattuna tunnen itseni kuitenkin vääränlaiseksi luokkaretkeläiseksi. Osa hänen raportoimistaan kokemuksista on täysin vieraita. Kotonani arvostettiin lukemista, kirjoja, klassista musiikkia ja kuvataiteita. Ennen kaikkea vanhempani nauttivat niistä, eivätkä pitäneet kirjallisuutta tai taiteita hienoina siksi, että kyseessä olisi luokkaretken porraspuu. Lukemiseen käytetty aika oli arvokasta, läksyt saivat mennä siivoamisen edelle ja pianoa sai soittaa melkein mihin vuorokauden aikaan hyvänsä, vaikka vuorossa olisi ollut puuduttavia sormiharjoituksia.

Yliopisto-opinnot olivat itselleni koko kouluajan itsestäänselvyys. Ja työväenluokkainen äiti toden totta pystyi neuvomaan muun muassa historiassa, näki syitä, seurauksia ja asiayhteyksiä siellä, missä lukiolainenkaan ei vielä itse niitä havainnut. Kieliäkin luettiin yhdessä. Molempia vanhempiani on aina kiinnostanut, mitä teen. Isä vinkkasi 1990-luvun puolessa välissä, että tulollaan oleva internet olisi hyvä gradun aihe. Esiintyminen ei pelottanut. En tuntenut alemmuutta tai epävarmuutta, vaikka akateemisen elämän käytännöt olivat vieraita. (Monia muita syytä epävarmuuteen on elämässä toki ollut.)

Vanhempani – jotka itse eivät kotoaan saaneet samaa itsevarmuutta – onnistuivat tuellaan, hyväksyvällä ja kannustavalla asenteellaan luomaan lapsiinsa uskon itseen ja omaan riittävyyteen. Uskon siihen, että kun huomioi muut ihmiset, kun kiinnostuu ja on utelias, löytää kyllä paikkansa. Selvää oli myös, ettei työ tai asema määrittele ihmisen arvoa. Opimme, miten pinnassa sivistys voi olla ylemmissäkin yhteiskuntaluokissa: jos tehdaspaikkakunnalla oli pomo, joka ei katsonut arvolleen sopivaksi tervehtiä siivojaa, tiesimme kyllä, kenessä oli vika.

Kaikilla ei tätä tukea kuitenkaan ole. Tarvitaan myös koulujärjestelmä, joka pitää huolen, että jokaisella on todellinen mahdollisuus valita; että korkeakouluopinnot ovat kaikkien ulottuvilla taloudellisesti ja peruskoulu auttaa jokaista oppilasta löytämään omat vahvuutensa, intohimonsa ja kiinnostuksen kohteensa.

Kategoria(t): arki | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Kaukaa näkee paremmin

 

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä huhtikuussa 2017

Lukukoirat, kirjastojen kielikahvilat ja koulujen kotitalousopetus. Näihin kiinnittyy huomio, kun joukko bulgarialaisia kirjastonjohtajia tutustuu viikon ajan Suomen kirjasto- ja vähän opetustoimeenkin.

Osansa ihailusta saavat suomalaisperuskoulujen ilmainen ja terveellinen kouluruokailu ja koulujen monipuoliset tilat, opettajien koulutustasosta puhumattakaan.

Kun paikallinen rehtori, naispuolinen ja nuori, viittaa hiljattain valmistuneeseen väitöstutkimukseensa, vieraat höristävät korviaan: opettajahan on tohtori!

Päivän aikana keskusteluissa palataan monta kertaa opetuksen käytännöllisyyteen: kotitaloutta yläkoulussa kaikille! Bulgarialaiskoulut eivät ryhmän mukaan valmista koululaisia elämään, vaan ovat teoreettisia ja opetusmenetelmiltään perinteisiä.

Kirjastokäynneillä valoisat ja avarat yleisötilat ja niiden moninainen käyttö ihastutti. Useissa kirjastoissa on tarjolla välineitä käyttäjien omien aineistojen digitointiin, joka suureksi osaksi on mikrohistorian tallennusta uusiin formaatteihin: VHS-kasettien ja paperivalokuvien ripillepääsyt, ylioppilasjuhlat ja onnelliset hääparit säilyvät ainakin lähipolville uudessa muodossa.

Seuraavia työkaluja otetaan jo haltuun kirjastojen makerspace-pajatiloissa, joissa yhteiskäyttöön on hankittu muutoin kalliita työkaluja kuten vinyylileikkureita ja 3D-tulostimia – mutta myös ompelukoneita. Ja miksipä ei kirjastojen yhteyteen: niissä on asiakaspalveluun tottunut henkilökunta, muihin julkisiin palveluihin verrattuna pitkät aukioloajat ja toiminta-ajatukseen sopii, että uutta tietoa ja osaamista syntyy käyttäjien yhteisissä kokeiluissa.

Opintomatkalaisia viehättivät lisäksi kirjastoissa järjestettävät kielikahvilat, joissa saa harjoitella suomen- (tai ruotsin-) kieltä vihapuhevapaassa miljöössä. Toisinpäinkin homma toimii: kielikahvila voi ylläpitää oman äidinkielen osaamista uudessa ympäristössä. Myös kärsivällisesti lukemaan opettelevia kuuntelevat lukukoirat, joita Suomen kirjastoissa työskentelee jo kymmeniä, saattavat olla pian bulgarialaiskirjastojenkin palkkalistoilla.

Kotimaisista kirjastoistamme tutut pehmoeläinten kirjastoyöt otetaan Bulgariassa käyttöön lähiaikoina. Ja mikä voisi olla helpompi tapa tehdä kirjastosta tuttu ja turvallinen paikka kuin oman luppakorvan jättäminen kirjastonhoitajien turviin viettämään yhteistä lukuaikaa kaltaistensa kanssa.

Seuraavan päivänä hakureissulla saa kuulla, kuinka hauskoja olivat iltasadut ja miltä kirjasto näytti nallesilmin öiseen aikaan. Usein tarjolla on myös henkilökunnan napsimia valokuvia kirjastoyön tapahtumista.

Keskusteluissa muualta tulevien kanssa näkee monia asioita itsekin uudessa valossa ja arkinen meno alkaa vaikuttaa edistyksellisemmältä, kun sitä tarkastelee matkan päästä, tällä kertaa bulgarialaisten silmin.

Kategoria(t): Oppiminen, Yhteiskunta | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Kuntalainen etsii juttuseuraa tositarkoituksella

Teksti julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 6.4.2017

Vaalien alla on otollinen aika puhua kuntalaisten kuulemisesta. Nyt kiinnostavat ihmisten ajatukset, toiveet ja haaveet. Toreilla ja kadunvarsilla keskitytään kuntalaisten mielipiteisiin, kysytään mitä saisi olla ja paljonko sitä pistetään.

Ja oikeinhan se on: me äänestäjät olemme muutakin kuin pelkkiä kohdeyleisöjä, palveluiden asiakkaita, päättäjien tukijoita tai päätöksenteon kohteita. Meitä asukkaita, kuntalaisia ja veronmaksajia varten kunta ja julkiset sivistys-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut ovat olemassa, meidän asiaamme ovat luottamushenkilöiksi mielivät ajamassa.

Osallistaminen hyppää väkisinkin silmille myös muualla kuin puolueiden kahvitarjoiluissa. Kuulemiseen velvoittaa kuntalaki, kaupungit laativat osallistamis- ja vaikuttamisohjelmia. Monilla kunnallisilla toimijoilla on tapana tehdä kyselyitä tai kutsua koolle asiakasraati, kun tekeillä on muutoksia. Entä kyselyiden ja kokoontumisten välinen aika? Pörräävätkö päättäjät ja virkamiehet silloin keskenään vai säilyykö kosketus eri-ikäisiin, erikielisiin, erilaisiin asukkaisiin?

Tässä onkin kuulemiskuvion suurin särö. Suunnittelun ja valmiin lopputuloksen välinen musta laatikko ei aina avaudu ulkopuolisille. Pahaa tahtoa muistamattomuus ei toki yleensä ole, mutta kuntalainsäädännössä mainitut toiminnan läpinäkyvyys, osallistamis- ja vaikuttamiskeinojen lisääminen ja etenkin aito vuorovaikutus vaativat enemmän kuin yksittäisiä toimia prosessin alussa ja sen loppuvaiheilla. Osallistamista ei ole se, että kysytään tykkäsitkö vai et.

Miten luodaan järjestelmä, jossa yhteisiä asioita hoitavien ja kunnan asukkaiden kohtaamiset ovat säännöllisiä ja osa arkista menoa, itsestäänselvyyksiä? Toive avoimuudesta ja säännöllisestä yhteydenpidosta kuntalaisten kanssa koskee niin viranhaltijoita kuin luottamushenkilöitäkin. Erityisesti huolettaa maakuntatason avautuminen peruskuntien asukkaille: ihan samoista palveluiden käyttäjistä ja tarvitsijoista sosiaali- ja terveyspuolellakin on kyse, ei meillä ole erikseen maakuntatason sote-asiakkaita ja kunnallisen tason kansalaisia, jotka elävät vain kulttuuri- ja sivistystarjonnan varassa.

**********

Kaupunginvaltuuston kokoukset ovat toki Suomessa pääsääntöisesti julkisia, mutta muunkin muotoiselle vuorovaikutukselle on tarvetta. H-hetken lähestyessä Kuopiossa on lainattu eri puolueiden kunnallisvaaliehdokkaita keskustelukumppaniksi kaikkien yhteisessä olohuoneessa, kirjastossa. Pääsemmekö juttuetäisyydelle vaalien välillä? Muun muassa Forssassa kaupunginjohtaja on päivystänyt kirjastossa, jonka tehtäviin aktiivisen kansalaisuuden, demokratian ja sanavapauden edistäminen tuoreen kirjastolain perusteella kuuluvat. Kenet sinä haluaisit lainata vartiksi ja mitä häneltä kysyisit?

Kategoria(t): Yhteiskunta | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi