Meidän lukijoiden kesken

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 1.11.2017

Ei yhtään kirjaa tänä vuonna, niin lupasin itselleni Helsingin kirjamessujen ensimmäisenä päivänä. Tämä on se vuosi, kun ainoastaan kuuntelen kirjailijoiden, kuvittajien, kustantajien ja kääntäjien keskusteluja, kiertelen kiireettömästi osastolta toiselle, pysähdyn vaihtamaan kuulumisia kollegoiden kanssa, mutta en osta mitään. Kaikki muu toteutuikin paitsi itse itselleni asettama ostokielto.

Osalle lukijoita kirjamessut edustavat tarpeetonta, kirjallisuuden ulkopuolista hälinää. Ystäväpiirissäni on niitä, jotka kavahtavat suurten kirjallisten tapahtumien väenpaljoutta, signeerausjonoja, kaiuttimista kantautuvaa myyntipuhetta. Heille kirjamessut ovat kaupallisuuden läpitunkema nelipäiväinen kirjanystävän ahdinko.

Sitten on niitä lukijoita, jotka nauttivat siitä, että kirjoja, kirjailijoita ja kirjojen ystäviä tungeksii kaikkialla; että mihin tahansa messuhallissa pysähtyykään, pääsee osalliseksi tarinoista ja niiden tekijöiden ajatuksista. Itse kuulun jälkimmäisiin. Jotta meillä lukijoilla riittää luettavaa, kirjoja on kustannettava ja myytävä. Ja ostettava.

Vaikka ensinäkymä kirjahyllyjä, myyntitiskejä ja erikokoisia esiintymislavoja tulvivaan messukeskukseen äkkiseltään hätkähdyttääkin, sekaan laittauduttuaan kävijän on mahdollista löytää myös rauhoittumisen paikkoja. On hämmästyttävää, miten ympärillä suriseva keskustelu katoaa, kun istahtaa kuulolle penkkiriviin lavan edustalla. Kirjailijan ja taitavan haastattelijan keskustelu vie mukanaan.

Teininä olin varma, ettei kukaan muu voinut kokea omien suosikkibändieni biisejä yhtä syvästi tai ymmärtää lempikirjailijani hahmoja yhtä omakohtaisesti kuin juuri minä. Aikuisena iloitsee siitä, että niin moni kokee tekstin ja tarinan samoin. Muutkin tuntevat vastaavia epävarmuuden, suuren surun tai pakahduttavan kauneuden kokemuksia, toisetkin lukijat tunnistavat samanlaiset ilon hetket ja elämän vaikeat valintatilanteet kuin minä. Kirjailijan teksti puhuttelee messuyleisössä vieruskaveria, joten jotain yhteistä meillä täytyy olla. Kirjamessuilla koen olevani omieni joukossa.

Samasta yhteenkuuluvuuden tunteesta ja yhteisten kiinnostuksen kohteiden jakamisenilosta puhui edellisellä käynnillä kampaajani, joka innoissaan kertasi oman alansa ammattitapahtuman tarjontaa Lontoossa järjestetyillä hiusmessuilla.

Samaan yhteisöllisyyden tunteeseen nojaavat nuorten tubeconit ja lanit, vastaava tunnelma syntyy parhaimmillaan myös stadionkonserteissa, klubikeikoilla ja konserttisaleissa.

Kun paikallaolijoita puhuttelee sama ohjelma, se synnyttää myös – ainakin hetkellisesti – me-hengen: meidän yhteiset ammattilliset tavoitteemme, lähes päivittäin verkossa kohtaamamme YouTube-tähti, meidän kaikkien elämään vuosikymmeniä kuulunut yhtye ja sen musiikki tekevät toisilleen vieraista tapahtuman ajaksi turvallisen yhteisön.

Kirjamessuillakin tärkeintä ovat kohtaamiset tarinan ja lukijan, lukijan ja kirjailijan, messuvieraiden, kollegoiden ja kirjanystävien kesken. Elämykset yhdistävät.

Mainokset
Kategoria(t): Kirjat, Kulttuuririennot | Avainsanat: , , | Kommentoi

Intohimon kourissa

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä syyskuussa 2017

”Mikä on sinun intohimosi?” kysytään nuorilta ruotsalaisessa lukiossa. Valittavana on perusopetussuunnitelman lisäksi muun muassa koripalloa, skeittausta, tanssia, teatteria, pelisuunnittelua ja studiotyöskentelyä musiikin harrastajille. Suomalaisryhmän tutustumiskäynnillä Fryshusetin koulussa ja nuorisotalossa sana intohimo, passion, toistuu useasti.

Kun meillä puhutaan valinnaisaineista, linjoista, syventävistä kursseista ja suuntautumisvaihtoehdoista, Tukholmassa sanaa intohimo käyttävät luontevasti (miespuoliset) työntekijät, siitä puhuvat häpeilemättä salilla treenaavat nuoret, skeittirampilla kiitävät teinit, koripallokentällä harjoittelevat pojat. Tavoitteena on, että jokainen nuori löytää asian, oman juttunsa, joka innostaa, kiinnostaa, tuottaa iloa ja rohkaisee kehittämään itseään.

Kotimaisessa lukion opetussuunnitelmassa ”oppilaan kiinnostuksen herättäminen ja syventäminen on esillä oppiaineiden ja yksittäisten kurssien esittelyissä. Muun muassa musiikissa ja kielten opetuksessa huomioidaan “opiskelijoiden tarpeet tai kiinnostuksen kohteet”, mikä toki on hyvä lähtökohta.

Omiin intohimoihin, henkilökohtaisiin kiinnostuksen kohteisiin syventymisen rinnalla opsin teksti on kuivaa ja virkamiesmäistä luettavaa. Omissa projekteissa – olivat ne sitten kitaranrakennusta tai runojen kirjoittamista – oppii keskittymään ja luottamaan itseensä, mutta todennäköisesti myös käsittelemään epäonnistumisia. Monen opinnoille ja henkilökohtaiselle kasvulle intohimo antaisi varmasti tukea ja potkua, vaikkei kyseisestä intohimosta tulevissa opinnoissa tai työssä suoranaista hyötyä olisikaan.

Toinen toistuva teema Fryshusetissa on nuorten osallisuus. Kun kuntosalin laajennus on rakennettu yhdessä, paikka tuntuu nuorten omalta. Jokainen kävijä huolehtii, ettei ulkokenkien riisuminen unohdu ja treenikaverit seuraavat, että joukolla laadittuja sääntöjä noudatetaan. Salilla nostelevat puntteja niin koululaiset kuin yhdyskuntapalvelua suorittavat nuoret. Talon ylimmässä kerroksessa kuntoutetaan rikollistaustaisia nuoria siviilielämään, monen taustat ovat väkivaltaisia ja rankkoja. Monet heistä käyvät mielellään samaisella salilla, jossa ohjaajana toimii omien sanojensa mukaan entinen alkoholisti ja jalkapallohuligaani, jonka elämän suunnan kuntoilu ja kamppailulajien kurinalainen harrastaminen muutti. Doping-testejä tehdään säännöllisesti, eikä salilla hyväksytä minkään sortin päihteitä.

Ohjaaja vakuutti, että niiden neljäntoista vuoden aikana, jotka hän on salilla viettänyt, kertaakaan ei ole esiintynyt järjestyshäiriöitä, koska paikka ja tavoitteet ovat yhteiset. Tässä kohti vierailua alkoivat keski-ikäisten opintomatkalaisten kurkut kutista ja silmät hikoilla.

Kolmas keskeinen periaate Fryshusetin toiminnassa on moninaisuuden hyväksyminen. Koripallosalin takaseinän ikkunoissa on kuvattuna laaja kirjo uskonnollisia symboleja, talon alakerrassa nuorten käytössä on hengähdyshuone, jossa voi rauhoittua, rukoilla tai meditoida, kukin tarpeensa mukaan.

Yksi talon pedagogeista kertoi, kuinka häneen teki ensimmäisellä käynnillä vaikutuksen näkymä suuren talon aulaan. Tuolloin neljätoistavuotiaalle vieraiijalle oli vaikuttava kokemus, että samassa paikassa hengasivat niin punkkarit, rokkarit kuin hiphopparitkin; valkoiset, tummaihoiset, erikieliset, kristityt ja muslimit, saman katon alla.

Kaikkien mukanaolo ja osallistumismahdollisuudet luovat parhaimmillaan turvallisuutta: kyseessä on yhteinen paikka, yhteinen etu, yhdessä ylläpidetyt harrastustilat. Omistajuuden tunne kulkee käsi kädessä vastuun kanssa. Itselle tärkeisiin asioihin paneutuminen kasvattaa itsetuntoa ja -tuntemusta ja tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Pitäisikö meilläkin puhua enemmän intohimosta, innostuksesta, inspiraatiosta, eikä pelkästään suuntautumisvaihtoehdoista, valinnaisaineista ja erityislinjoista?

Kategoria(t): Opettaminen, Oppiminen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Kielipoliisista, päivää

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä elokuussa

Viime vuosina viestinnästä on tullut helppoa. Yritykset, yhdistykset ja virastot saavat sanomansa julki lehti-ilmoitusten, esitteiden ja ilmoitustaulujen lisäksi sosiaalisessa mediassa ja verkon muissa kanavissa, nopeasti ja tehokkaasti. Siinä piilee myös viestinnän vaara: tiedonkulkua hidastavat välikädet kuten kääntäjät, kielentarkistajat ja tiedottajat on helppo ohittaa, kun julkaiseminen on näppärää ja maksuttomia käännösohjelmia saatavilla.

Piittaamattomat ja kankeat konekäännökset osuvat kuitenkin usein viestijän omaan nilkkaan ja oikolukijan palkkiosta säästäminen kostautuu, kun huomion vievät asiasisällön sijaan kirjoitusvihreet ja hämärät ilmaukset, joista ei osaa päätellä ovatko ne tahatonta vai tahallista huumoria.

Luova kielenkäyttö ja veikeät uudissanat ovat virkistäviä. Välinpitämätön käännöspolitiikka ja himpun verran sinnepäin valikoidut ilmaukset sen sijaan saattavat suututtaa niin, että lukija päätyy suoraan kilpailijan haaviin. Tai jättää ostamatta, hankkimatta tai osallistumatta kokonaan. Puolikielinen viestintä ei ainakaan rakenna halutunlaista brändiä eikä herätä luottamusta mainostajaa kohtaan. Facebookissa kielenkäyttö voi olla vapaampaa ja epävirallisempaa kuin painetussa brosyyrissä, mutta sielläkään ei vastaanottajaa kannata aliarvioida – muuten hänelle tulee helposti tunne, että jos tästä ei välitetä, mahtaako muu olla firmassa kohdallaan.

Yksityishenkilöiden viestinnässä tärkeintä on, että osapuolet ymmärtävät toisiaan ja siinä auttaa hyvä tahto. Yritykset ja viralliset tahot ovat asia erikseen. Huono kieli viestii, ettei asiakasta arvosteta. Palvelun laatukin alkaa epäilyttää, jos viestintään ei ole viitsitty satsata. Mokia toki tulee joskus kaikille, mutta usein näkee viestintää, jossa on kyse enemmästä kuin pienistä painovirheistä.

Kysymys koskettaa yhtä lailla molempia kotimaisia. Kummankinkieliset toimijat luistelevat viestinnässä väliin sieltä, missä matalaakaan aitaa ei vaikuta lainkaan olevan. Jos kielenkäyttö ei ole oma vahvuus, virallisen ja julkisen tekstin laadintaan kannattaa pyytää loppusilaus ammattilaiselta. Kieli on myös saavutettavuuskysymys, esteetön viestintä on ymmärrettävää viestintää.

Toki maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin kielenkäyttö. Mutta kun on ryhtynyt julkiseen asiakasviestintään, on kohteliasta pyrkiä täsmälliseen, helppotajuiseen ja tyylikkääseenkin suoritukseen.

Kategoria(t): Kieli | Avainsanat: , | Kommentoi

Turisteja, taidetta, tarinoita

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 10.8.2017

“Nämä sormukset ovat serkkuni tekemiä, hän asuu ihan tässä lähellä, parin minuutin päässä”, mainitsee nuori mies lissabonilaisessa käsityöläisputiikissa. Kettua esittävästä ostoksesta tulee heti entistä elävämpi. Hetkeä aiemmin olemme hämmästyttäneet myyjää toteamalla, että korujen hirvet ja ketut, mikseipä karhutkin ovat suhteellisen tuttuja näkyjä Pohjanmaan suunnalla – koruseppä itse on poiminut motiivit oleskellessaan Halifaxissa.

Pienen lahjatavaraliikkeen kaikilla esineillä on tarina ja tekijä; kierrätyspuuvillasta tehdyt meritähtiä muistuttavat pannunaluset on valmistanut hyvä ystävä, keraamikko on lähisukulainen, kaikki tuottajat tavalla tai toisella tuttuja ja materiaalit tarkoin valittuja. Koska tuliaisia hankkiessamme puheeksi tulivat myös musiikkiharrastukset, myyjä kirjoitti paperipussin kylkeen oman YouTube-käyttäjänimensä.

Kohtaaminen jäi mieleen. Tarinat ja niiden jakaminen ylittävät usein kulttuuriset ja maantieteelliset rajat, jopa kielimuurit. Tarinoita syntyi ja tuli vastaan viikon matkan aikana kaikkialla, kuten lomalla on tapana. Niitä kertoivat hotellin työntekijät, niihin törmäsi kadunvarsilla ja terassikahviloissa. Alkuillasta rantakadulla soittanut kapverdeläisbändi innoitti ohikulkijat tanssimaan, jopa toisilleen vieraat pyörähtelivät keskenään ja jatkoivat sitten kukin suuntaansa.

Parhaimmillaan tarinat avaavat meille näkymän toisen ihmisen kokemuksiin ja avartavat käsitystämme hänen todellisuudestaan. Portugalilaistaiteilija Paula Regon taidetta esittelevä museo, “Tarinoiden talo” ja sen näyttely “Salaisuuksia ja tarinoita” kertoo, kuinka isä lähetti 17-vuotiaan portugalilaistytön opiskelemaan lontoolaiseen taidekouluun, koska kotimaan ilmapiiri ei sallinut naisille yhtä paljon mahdollisuuksia. Taitelijan tarina kertoo naisen asemasta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta 1950-luvun Portugalissa. Paitsi Regon henkilökohtainen tarina, myös hänen taiteensa kertoo maasta, politiikasta, kulttuurista. Taide on arvokasta taiteena, ilman ulkopuolisia motiiveja ja tavoitteita, mutta kuvastaa myös taiteen tekemisen ehtoja ja sen mahdollisuuksia: mitä eri aikoina ja oloissa on haluttu ilmaista, mitä on saanut ja voinut sanoa, kuvin.

Tarinat ja elämykset, muiden ihmisten vinkit, kokemukset ja ajatukset ovat sukua toisilleen. Niitä jaettiin matkan aikana jäätelökärryn äärellä, kun suosittelimme saksalaismatkalaisille parhaita makuja. Seuraaville turisteille jaamme tarinoita hotelleista, kahviloista, puistoista ja museoista matkan jälkeen sosiaalisen median matkailufoorumeilla.

Nykyisin puhutaan myös tarinoiden ylivallasta. Meitä muistutetaan siitä, että tarinat eivät korvaa faktoja, eivätkä tunteisiin vetoavat yksityiset kertomukset selitä maailmaa tyhjentävästi ja yleispätevästi. Kaikkeen ne eivät riitäkään, mutta tähän ne sopivat: myötäelämiseen, ihmisten ymmärtämiseen, toisenlaiseen arkeen tutustumiseen, yhtäläisyyksien tunnistamiseen.

Kategoria(t): Matkalla | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Toisenlainen loma

Teksti julkaistu JeppisWeekly-lehdessä hehinäkuussa 2017

Laineiden liplatusta, laiskasti käänneltyjä kirjansivuja, rentoja joogahetkiä auringon laskiessa oli tilauksessa kesälomalle. Aina ei saa mitä tilaa – tuli toisenlainen kesä. Toisenlainen kuin kuvittelin, toisenlainen kuin aikaisemmat.

Huolellisesti suunniteltu kesäohjelma, se tasapainoinen yhdistelmä lepoa, liikuntaa, kevyttä kodinhoitoa, kulttuuriharrastuksia ja iloisia kohtaamisia, vaihtui kädenkäänteessä hiljaiseloon ja odotukseen sairaalan auloissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja potilashuoneen sängyn äärellä.

Kun keski-ikäisen vanhempi sairastuu, monet kliseet käyvät toteen. Roolit vaihtuvat. Mieleen muistuu, mikä on todella tärkeää. Aika hidastuu, mutta ei aina oikeissa kohdissa. Ajatukset käyvät verkkaisiksi. Hetkessä on helpompi olla läsnä, vaikka syy saisi toki olla toisenlainen. Sote-uudistus arveluttaa, julkisen ja yksityisen sektorin avonaisina ammottavat saumakohdat hirvittävät omaista.

Kun ikää kertyy puolen vuosisadan verran ja vielä rapiat päälle, joutuvat koetukselle nivelten lisäksi järki ja tunteet. Joustavia polviakin tärkeämpi on joustava mieli. Itseni ikäisille kaikki tämä on varsin tuttua – mikä on ajatuksena sekä ahdistava että helpottava. Ahdistava sikäli, että huolestunut olotila on vertaisesimerkkien perusteella pysyvä, helpottava ja lohdullinen siksi, että huoliensa kanssa ei ole yksin.

Mutta ihminen on sopeutuvainen. Kun rakkaat ovat kyseessä, se mikä muulloin voisi ärsyttää, muuntuu välittömästi huolenpidoksi. Suunnanmuutokset suuressa ja pienessä sujuvat ilman arkista vatulointia, kalenterin tyhjentäminen ei tuota totuttuja ongelmia.

Harmittaako? Ei. Olen ollut juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Tämän kaiken olisin toivonut oppivani jo aiemmin, helpommissa olosuhteissa.

Kategoria(t): perhe | Avainsanat: , , , , | Kommentoi