Isä, kerro minulle lumesta

Teksti on julkaistu Pietarsaaren sanomissa 13.11.2018

Otsikon lause on peräisin ilmastomarssilta Helsingistä lokakuun loppupuolelta. Se herätti. Yhden sukupolven kuluttua tilanne voi olla se, että lumesta ei alakoululaisella ole tietoakaan.

Kirjallisuudessa aihetta on viime vuosina käsitelty runsaasti. Syksyllä ilmestyneessä Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan kirjoittamassa Beta: Sensored Reality -nuortenkirjassa päähenkilö muuttaa tulevaisuuden Meri-Tokiosta Meri-Helsinkiin, jossa kaduilla liikutaan veneillä ja talojen pohjakerrokset on sinetöity veden alle.

Muutaman vuoden takaisen Antti Tuomaisen Parantaja -dekkarin Helsinki on astetta hyytävämpi: kerrostalojen ylimmät ja alimmat kerrokset ammottavat tyhjyyttään, kuukausia jatkunut taukoamaton vesisade tihkuu rikkinäisistä ikkunoista, ilmastopakolaiset siirtyvät joukoittain niin pohjoiseen kuin rahat riittävät. Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa puhtaasta vedestä on pulaa ja Skandinavian Unionin kansalaisia valvotaan kovalla kädellä.

Ilmastonmuutos ja luonnonvarojen puute ovat arkipäivää edellisten lisäksi nuoremmille lukijoille suunnatun Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62-kirjasarjan maailmassa, missä uudet löytöretket suunnataan avaruuteen.

Dystopioita lukiessa kehityksen suunta konkretisoituu, vaikka kyse onkin spekulatiivisesta fiktiosta, kuvitteellisista tulevaisuuksista. Tarinat osoittavat kuitenkin, mitä on luvassa, ellemme tee pikaisia korjausliikkeitä. Jäätiköt sulavat, vesi valtaa alaa, elintila pienenee, luonnon tasapaino järkkyy, ihmiset lähtevät entistä suuremmin joukoin liikkeelle, pakon edessä.

Maailmassa on myös pieniä positiivisia signaaleja. REKO-lähiruokarenkaat laajenevat, kaupunkiviljely yleistyy yhteisissä puistoissa ja puutarhoissa, työkaluja ja harvoin käytettäviä tarvikkeita hankitaan kaikkien kokeiltaviksi ja lainattaviksi kirjastoihin ja muihin yhteisiin tiloihin.

Pieniä tekoja, jotka kuitenkin vaikuttavat asenteisiin ja muistuttavat kuluttamisen vähentämisen tärkeydestä, resurssien yhteiskäytöstä ja jokaisen ulottuvilla olevista valinnoista.  Vaikutussuhteet ovat toki monimutkaisia, eivätkä ratkaisut ole itsestäänselviä tai mustavalkoisia.

Joka tapauksessa oma hiilijalanjälkeni on moninkertainen verrattuna samanikäiseen intialaiseen tai namibialaiseen – useinhan kuulee sanottavan, kuinka pienen Suomen toimet ovat kuin hyttysensurinaa maailmankaikkeudessa.

On selvää, että tarvitaan järeitä aseita, valtakunnallisia ja kansainvälisiä sopimuksia ja päätöksiä, porkkanoita ja ehkä piiskojakin. Avainasemassa ovat myös isot kauppaketjut ja suuret toimijat. Mutta isojen päätösten lisäksi tarvitaan myös muuta: kyse on toivon antamisesta tämän päivän teineille, uskon luomisesta keski-iän ilmastoahdistukseen, tiedon lisäämisestä, vaihtoehtojen kartoittamisesta yhdessä. Koko 54-vuotisen elämäni reippaasti ja sen suurempia pohtimatta kuluttaneena olen seuraaville sukupolville velkaa sen, että pyrin näyttämään, että edes yritän.

Annetaan signaaleja, jotka rohkaisevat, eivät masenna. Kartoitetaan ympäristötekoja koululaisten kanssa, järjestetään muovipussinkeruutalkoita, tehdään yhteistyötä yhdistysten ja yritysten kesken ympäristöasioissa, innostetaan ja kannustetaan pieniin ratkaisuihin, jotka edistävät yhteistä hyvää. Torjutaan ilmastonmuutosta ennallistamalla soita, ryhdytään muovipussittomaksi kaupungiksi Keravan malliin.

Elämä saa merkitystä yhteisistä tavoitteista. Hyttysensurinakin vahvistuu parvissa.

Mainokset
Kategoria(t): Ympäristö | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Vanhuus ei tule yksin eikä kello kaulassa

Teksti on julkaistu Pietarsaaren sanomissa 16.10.2018

Te viidenkympin rajapyykin ylittäneet tiedätte varmaan tunteen, kun supermarketin hyllyjen välissä yllättäen huomaa, kuinka valaistus on huonontunut ja tuotepakkausten tekstit pienentyneet. Hyvin pian tietenkin valkenee, ettei kyse olekaan pienestä präntistä vaan ikänäöstä. Yleinen raihnaisuus, kulumat ja kolotukset alkavat muistuttaa itsestään, toistaiseksi vain silloin tällöin, mutta kuitenkin huomattavan säännöllisesti.

Palautumisaika yökukkumisten, monipäiväisten työmatkojen tai pitkien päivien jälkeen pitenee, enää ei jaksakaan entisenlaista menoa ilman lepotaukoja. Siinä missä ennen painoi työpäivän jälkeen suoraan lenkille, nyt pötköttää päiväunilla kissa kainalossa. Ja lenkille pystyi suuntaamaan ilman lihasten lämmittelyä ja nivelten vetreytystä, eivätkä lonkkien naksahtelut hidastaneet menoa. Ei tarvinnut miettiä kiertäjäkalvosimia eikä liikavarpaita.

Ikääntymisellä on seurauksensa myös matkustaessa. Nuoruuden junamatkoilta ei muistu mieleen vessanetsimistalkoita tai pitkiä sessioita, jolloin pohditaan, missä seuraavaksi syötäisiin. Ei kukaan tainnut säännöllisin väliajoin vaatia kahvia, teetä, verensokeria nostattavaa syötävää tai yksinkertaisesti taukoa kaupunkikävelyllä. Käytiinkö kaksikymppisenä lainkaan vessassa? Pakkaaminenkin on nykyään toisenlaista kuin parikymmentä vuotta takaperin. Nyt on oltava tippoja kuiviin silmiin, voidetta kipeisiin lihaksiin ja huivi vetoisiin busseihin.

Parikymppisen matkailussa ei mukavuuslaitoksilla tai ravinnon laadulla juuri ollut merkitystä. Vai muistatko itse interrail-matkoilta tai muilta reppureissuilta kohtauksia, jolloin olisi etsitty toilettia tai kaikille seurueen jäsenille soveltuvaa ruokapaikkaa, josta saisi lähituotettua gluteenitonta vegaaniruokaa? Ihan varmasti vessahommat on nuoruusvuosinakin hoidettu ja jotain aina syötykin, mutta aiheeseen ei ole liittynyt suuria intohimoja tai kuvaannollisia ja kirjaimellisia äärimmäisen hädän hetkiä.

Palveluiden laatu ja saatavuus korostuvat erityisesti keski-ikäisen työmatkalaisen kohdalla. Mielessä on monta kiperää kysymystä ennen kohteeseen pääsyä: Missä odotella bussia kaksi tuntia työkeikan jälkeen? Onko siellä vessa? Virtaa tietokoneelle? Toimiva verkko? Miten hotellista pääsee koulutuspaikalle ja mistä hankkia eväät, kun lounastauko kuluu iltapäivän valmisteluihin? Onhan hotellissa mukavat tyynyt ja yökerho mahdollisimman kaukana huoneesta?

Lomamatkoillakin kriittiset tekijät ovat toisenlaisia kuin huolettomassa nuoruudessa. Onko etelän kohteessa ilmastointi? Tarvitaanko joogaretriitissä villasukat? Onhan kylpyhuone toimiva ja aamiaisella riittävän vahvaa kahvia?

[juttu jatkuu kuvien jälkeen]

Kun nuorempana nauratti äidin kommentti “onpa täällä siisti vessa”, tänä päivänä huomaa käyttävänsä aivan samaa lausetta palatessaan naistenhuoneesta kahvilan pöytään. Niinä hetkinä, kun löytyy taukopaikka, jonka kahvi maistuu ja palvelu pelaa, nauttii hetkestä ehkä enemmän kuin kolmisenkymmentä vuotta takaperin. Kroppansa ja sen rajoitukset tuntee aikaisempaa paremmin, vaikkei niitä täysin hyväksyisikään. Kaikella on aikansa ja eri ikäkausilla omat ilonsa.

Kategoria(t): Matkalla | Avainsanat: , , | Kommentoi

Tarina meistä

Teksti on julkaistu Pietarsaaren sanomissa elokuussa 2018

Mitä vastaat, jos sinulta kysytään, millaisia me suomalaiset olemme?

Kreikassa lomaillessa törmäsi usein paikallisiin, jotka totesivat saarelaisten olevan ihmisrakkaita, uteliaita ja puheliaita. “Olemme kiinnostuneita ihmisistä, muualta tulevista, heidän ajatuksistaan”, sanoi urheilukaupan myyjä.

“Tämä työ on ihanaa, koska saan asiakkaiden kautta elää monta erilaista elämää”, hotellin omistaja vakuutti halatessaan koko seuruetta hyvästiksi. Työvuosia hänellä oli takanaan yli 20, joten uutuudenviehätyksestä ei ollut kyse. Sama toistui ravintoloissa ja kahviloissa, kun kiitimme hyvästä palvelusta: pidämme ihmisistä, olemme uteliaita, juttelemme mielellämme.

Tarina, jota itsestä kerrotaan, vaikuttaa siihen miten itsemme näemme. Kalymnoksen asukkaat pitävät itseään ihmisystävällisinä, puheliaina ja muista ihmisistä ja kullttuureista kiinnostuneina. Siihen uskoivat kaikki kohtaamamme asiakaspalvelijat. Siihen oli myös meidän asiakkaina helppo uskoa. Mitä tarinaa me kerromme itsestämme? Toistammeko uskomusta sisäänpäinkääntyneistä, vähäsanaisista, mutta rehdeistä ja rehellisistä suomalaisista? Puhummeko itsestämme hieman outoina eukonkantajina, jotka murahtelevat lyhyesti saunan ylimmiltä lauteilta ennen kuin säntäävät avantoon?

Pohjoismainen erikoislaatuisuus vaikuttaa olevan maailmalla kiinnostava trendi. Tanskalaisten rento hygge ja ruotsalaisten passeli lagom myyvät kirjakauppojen hyllyillä. Kyseisiin kirjoihin ja niiden esittelemiin käsitteisiin liittyvät tarinat huolettoman tyylikkäistä, elämäänsä tyytyväisistä tanskalaisista ja kohtuuden kautta onnen löytäneistä ruotsalaisista alkavat olla tuttuja myös anglo-amerikkalaisille. Ikea ja tanskalainen design tunnetaan vanhastaan valtamertenkin takana, nyt kuvaan yhdistyy uusia määreitä. Itsekin näen monet tanskalais- ja ruotsalaistuttavani hyggen ja lagomin valossa.

© The Finland Promotion Board

Jos kansainvälisten kirjakauppojen tarjontaan on uskominen, suomalaiset ovat sisukkaita jurrikoita, jotka sunnuntaipäivän ratoksi vetäisevät olohuoneensa sohvalla kalsarikännit.

Vaihtoehtoisesti olemme Finnish nightmares -sarjakuvan tikku-ukkoja, joita huolettaa joutua liian lähelle kanssamatkustajaa paikallisbussissa.

Tarinat ovat hauskoja, tunnistettaviakin. Useammin kuin kerran olen köhinyt linja-auton ikkunanpaikalla sen merkiksi, että haluaisin pois seuraavalla pysäkillä. Olisiko ruotsalainen tai tanskalainen pyytänyt kohteliaasti vieruskaveria nousemaan? Olisiko kreikkalainen rupatellut vieressä istuvan kanssa mukavia?

Kyse ei ole siitä, että hiljainen peräänantamattomuus olisi huono piirre tai että suohiihto ja saappaanheitto pitäisi kieltää, päinvastoin. On hienoa, että uskallamme olla erilaisia, omia itsejämme. On kuitenkin jännittävää nähdä, onko nuorten tarina suomalaisuudesta jatkossa erilainen kuin meidän viisikymppisten? Jos tarinaa toistetaan riittävän monta kertaa, kuinka pian uusi tarina tarttuu? Mitä tarinaa kerromme itsestämme parinkymmenen vuoden kuluttua?

Kategoria(t): Matkalla | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Torilla tavataan!

Teksti on julkaistu Pietarsaaren sanomissa heinäkuussa 2018

Mikä on sinun lempipaikkasi kaupungissa? Mistä tiedät, mihin tarkoitukseen paikka on suunniteltu? Miten aukiosta tulee tori, nurmikentästä puisto, aulatilasta odotushuone? Miten tilasta tulee paikka?

Opasteet, sisäänkäynnit ja kalusteet tarjoavat vinkkejä siitä, miten tilassa on tarkoitus toimia. Jos julkisessa tilassa on tarkoitus viihtyä, tarjolla on tuoleja, ajanvietettä ja silmäniloa. Jos asiakas on tarkoitus saada nopeasti ulos, tyydytään seisomapaikkoihin ja penkkeihin, jotka eivät houkuttele viipymään. Kun tavoitteena on pistää kävijä tutustumaan koko tilaan, hahmotetaan asiakkaalle naapurimaasta lähtöisin olevan huonekalujätin tai urheiluliikeketjun tapaan kiitorata, joka ohjaa reittiä. Tarvitsemme vinkkejä siitä, miten toimia.

Jos vihjeet ovat selkeitä, kyseessä on paikka. Jos näet aukion, jossa on parkkiruutuja, autoja ja betoniporsaita, voit nopeasti päätellä, ettei tila ole tarkoitettu ihmisille vaan kulkuneuvoille. Jos näet vastaavan aukion, jonne on sinne tänne siroteltu mukavia penkkejä, puita ja kukkaistutuksia, on helppo istahtaa katselemaan ympäröivää menoa – tai rauhaa.

Sosiaalisen median keskusteluissa Pietarsaaren tori ja sen surulliseksi koettu tilanne puhutti alkukesästä vilkkaasti. Keskusteluissa otettiin vertailukohdiksi niin Kuopion kuin Kokkolankin torit. Itsekin olen viime aikoina huomannut eri puolilla Suomea liikkuessani kiinnittäväni erityistä huomiota siihen, mitä toreilla tapahtuu: onko myyntikojuja, esiintymislavoja, penkkejä ja perennoja.

Myönnän myös päivitelleeni torin asfaltoitua pintaa, jota pidin kovin suoraviivaisena ratkaisuna. Mutta käsi ylös: kuinka moni teistä on törmännyt muunlaiseen alustaan kotimaisten kaupunkien toreilla? Niin arvelinkin, eivät kaikki muutkaan torit ole kauniisti kivettyjä.

Menneen talven lumia

Osa vertailuista onkin ollut epäoikeudenmukaisia. Parinkymmenen tuhannen asukkaan väestö ei riitä kovin monelle jäätelökioskille eikä mikään määrä myyntikojuja auta, kun väki kesäkeleillä kokoontuu puistoihin ja hiekkarannoille tai viihtyy kesämökillä / kotipihassa / naapurin grillipaikalla.

On muistettava myös, että tori oli pitkään suljettuna ja osa toiminnoista siirtyi muualle, joiltain osin ehkä pysyvästikin.

Tilanteeseen vaikuttaa sekin, onko paikkakunnalla muita yhteisiä olohuoneita, sisätiloissa tai ulkosalla. Meillä on Koulupuisto, kävelykatu ja kauppakeskusten parlamentit.

Meillä on myös aktiivisia keskusteljoita – väliin myönteisempiä, toisinaan negatiivisuuteen taipuvaisia, mutta kuitenkin halukkaita kertomaan mielipiteensä. Näistä väliin masentavistakin debateista syntyi yhteisiä ideoita kuten kukkien tuominen raatihuoneen eteen. Samaan aikaan suunnittelu oli taustalla edennyt ja heinäkuun helteillä tori pistettiin uuteen uskoon. Meillä on myös toimeliaita yrittäjiä, jotka toivottavasti jatkossa täyttävät lasipaviljongit – ja reunustavat jo toria: kahvia, jäätelöä, pitsaa ja virvokkeita saa aivan aukion laidoilta.

Innokas keskustelu asian ympärillä osoittaa, että yhteiset tilat ovat tärkeitä. Keskustelu näyttää myös, että haluamme vaikuttaa. Osallistumiselle ja etenkin vaikuttamiselle muotoutuu jatkossa toivottavasti myös muita kanavia kuin verkon keskusteluryhmät, vaikka niilläkin on toki roolinsa.

Selvää on, että viihtyminen lisää hyvinvointia ja yhteinen, jaettu ympäristö kasvattaa yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta ja sitä kautta lähiympäristömme turvallisuutta. Nähdään Pietarsaaren torilla!

Kategoria(t): Hyvinvointi, Pietarsaari | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Lomailun rentoutta ja ristiriitoja

img_6712Teksti julkaistu Pietarsaaren sanomissa kesällä 2018

”Hei, Sokrates, tulehan tänne!” kuuluu aukion laidalta. Kyseessä ei suinkaan ole kuolleen filosofin kutsuhuuto, vaan putiikinpitäjä tervehtii ohikulkevaa naapuria. Yhtä hyvin kadulla voisi törmätä Aristoteleeseen tai mikseipä vastaan voisi tulla jumalten ja jumalattarien jälkeläisiä kuten Artemisia, Kalliope tai Apollo.

Historian eri-ikäiset kerrostumat ovat läsnä kaikkialla kreikkalaisella pikku saarella: museon esineistössä on muinaisia viinin- ja öljynkuljetusruukkuja, vuorenhuipulla vartioivat johanniittaritarien rakentaman linnan rauniot ja rannikon tuntumassa sukeltajia kiehtovat useat haaksirikkoutuneet tai toisen maailmansodan upottamat alukset.

Kreikkalainen vieraanvaraisuus ilahduttaa jokaisella matkalla. Nekin saarelaiset, jotka eivät elä turisimista, tervehtivät iloisesti ja auttavat tarvittaessa, vaikkei yhteistä kieltä olisikaan. Kun yritimme helpottaa kuolemaisillaan olevan kissanpennun oloa, paikalle sattunut kreikkalaisrouva löysi kassistaan paperiarkin, jolla yhteistuumin siirsimme kisuparan varjoon pois kulkuväylältä. Agape oli ainoa yhteinen sanamme. Kun myöhemmin lomamatkan aikana törmäsimme, uusi ystävämme tervehti meitä suutelemalla molemmille poskille.

img_6708

Kreikkalaiset yrittäjät tekevät työtä ahkerasti ja asiakaspalvelijat hymyillen. Saarella mereen pulahtaessaan voi huoletta jättää tavaransa rannalle, eikä hotellin aamiaishuoneessa tarvitse pelätä taskuvarkaita. Kaikista ostoksista saa halutessaan kuitin. Pienellä saarella veronkiertäjät tuntuvat olevan kaukana.

img_6617Ristiriidoista ja jännitteistä kuitenkin puhutaan, myös turistien ja paikallisten kesken. Ja vastakkainasettelut ovat moninaiset. Turisimi on Kreikalle tärkeää, mutta turistin hiilijalanjälki XXL-kokoa.

Tuomme saarelle rahaa ja tuemme taloutta, mutta kuormitamme palveluita ja luontoa: nautimme suihkusta ennen ja jälkeen uima-altaassa pulikoinnin, meitä varten kuljetetaan tavaraa mantereelta ja muilta saarilta, huuhtelemme aurinkovoiteemme rantavesiin ja jätämme jälkeemme ison kuorman kaatopaikkajätettä.

Rannoilla, joilla loikoilemme, emme näe saaren toisen laidan todellisuutta. Pakolaisleirillle aidattuina asuu joukko saarelle juuttuneita, joista moni on viettänyt siellä jo yli vuoden. Kun pakolaisvirta oli runsaimmillaan, verkon keskustelupalstoilla ja some-päivityksissä näkyi närkästystä: matkailijalle tuli ikävä fiilis, kun kesälomalla altistui saarelle rantautuneille pakolaisjoukoille. Joidenkin lomamieli oli kerrassaan pilalla. Uimme samoissa vesissä, muuten olosuhteemme ovat kovin toisenlaiset.

img_6624Pienellä Leroksen saarella pakolaiset on otettu tyynesti vastaan, eikä kukaan paikallinen lausunut asiasta matkan aikana pahaa sanaa. Päin vastoin, saaren kirjastonjohtaja Dimitros kertoi ylpeänä, kuinka lastenkirjastotyössä asiasta on keskusteltu ja yhdenvertaisuutta, moninaisuutta ja kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa on käsitelty myös kirjallisuuden kautta.

Saarelle jätetyt eurot eivät ristiriitoja poista ja me matkalaiset olemme ehdottomasti saamapuolella. Kohtaamiset paikallisten kanssa koskettivat, ilahduttivat ja vahvistivat taas käsitystä ruohonjuuritason kontaktien tärkeydestä. Yhteistä meillä ihmisillä on enemmän kuin sitä, mikä erottaa.

 

 

Kategoria(t): Matkalla, Yhteiskunta, Ympäristö | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi