Lomailun rentoutta ja ristiriitoja

img_6712Teksti julkaistu Pietarsaaren sanomissa kesällä 2018

”Hei, Sokrates, tulehan tänne!” kuuluu aukion laidalta. Kyseessä ei suinkaan ole kuolleen filosofin kutsuhuuto, vaan putiikinpitäjä tervehtii ohikulkevaa naapuria. Yhtä hyvin kadulla voisi törmätä Aristoteleeseen tai mikseipä vastaan voisi tulla jumalten ja jumalattarien jälkeläisiä kuten Artemisia, Kalliope tai Apollo.

Historian eri-ikäiset kerrostumat ovat läsnä kaikkialla kreikkalaisella pikku saarella: museon esineistössä on muinaisia viinin- ja öljynkuljetusruukkuja, vuorenhuipulla vartioivat johanniittaritarien rakentaman linnan rauniot ja rannikon tuntumassa sukeltajia kiehtovat useat haaksirikkoutuneet tai toisen maailmansodan upottamat alukset.

Kreikkalainen vieraanvaraisuus ilahduttaa jokaisella matkalla. Nekin saarelaiset, jotka eivät elä turisimista, tervehtivät iloisesti ja auttavat tarvittaessa, vaikkei yhteistä kieltä olisikaan. Kun yritimme helpottaa kuolemaisillaan olevan kissanpennun oloa, paikalle sattunut kreikkalaisrouva löysi kassistaan paperiarkin, jolla yhteistuumin siirsimme kisuparan varjoon pois kulkuväylältä. Agape oli ainoa yhteinen sanamme. Kun myöhemmin lomamatkan aikana törmäsimme, uusi ystävämme tervehti meitä suutelemalla molemmille poskille.

img_6708

Kreikkalaiset yrittäjät tekevät työtä ahkerasti ja asiakaspalvelijat hymyillen. Saarella mereen pulahtaessaan voi huoletta jättää tavaransa rannalle, eikä hotellin aamiaishuoneessa tarvitse pelätä taskuvarkaita. Kaikista ostoksista saa halutessaan kuitin. Pienellä saarella veronkiertäjät tuntuvat olevan kaukana.

img_6617Ristiriidoista ja jännitteistä kuitenkin puhutaan, myös turistien ja paikallisten kesken. Ja vastakkainasettelut ovat moninaiset. Turisimi on Kreikalle tärkeää, mutta turistin hiilijalanjälki XXL-kokoa.

Tuomme saarelle rahaa ja tuemme taloutta, mutta kuormitamme palveluita ja luontoa: nautimme suihkusta ennen ja jälkeen uima-altaassa pulikoinnin, meitä varten kuljetetaan tavaraa mantereelta ja muilta saarilta, huuhtelemme aurinkovoiteemme rantavesiin ja jätämme jälkeemme ison kuorman kaatopaikkajätettä.

Rannoilla, joilla loikoilemme, emme näe saaren toisen laidan todellisuutta. Pakolaisleirillle aidattuina asuu joukko saarelle juuttuneita, joista moni on viettänyt siellä jo yli vuoden. Kun pakolaisvirta oli runsaimmillaan, verkon keskustelupalstoilla ja some-päivityksissä näkyi närkästystä: matkailijalle tuli ikävä fiilis, kun kesälomalla altistui saarelle rantautuneille pakolaisjoukoille. Joidenkin lomamieli oli kerrassaan pilalla. Uimme samoissa vesissä, muuten olosuhteemme ovat kovin toisenlaiset.

img_6624Pienellä Leroksen saarella pakolaiset on otettu tyynesti vastaan, eikä kukaan paikallinen lausunut asiasta matkan aikana pahaa sanaa. Päin vastoin, saaren kirjastonjohtaja Dimitros kertoi ylpeänä, kuinka lastenkirjastotyössä asiasta on keskusteltu ja yhdenvertaisuutta, moninaisuutta ja kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa on käsitelty myös kirjallisuuden kautta.

Saarelle jätetyt eurot eivät ristiriitoja poista ja me matkalaiset olemme ehdottomasti saamapuolella. Kohtaamiset paikallisten kanssa koskettivat, ilahduttivat ja vahvistivat taas käsitystä ruohonjuuritason kontaktien tärkeydestä. Yhteistä meillä ihmisillä on enemmän kuin sitä, mikä erottaa.

 

 

Mainokset
Kategoria(t): Matkalla, Yhteiskunta, Ympäristö | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Turistina töissä

Teksti on julkaistu Pietarsaaren Sanomissa toukokuussa 2018

Kun matkatyöläisen kalenteriin ilmaantuu yllättävä kotitoimistoviikko, samalla avautuu harvinainen tilaisuus nauttia kotikaupungin palveluista. Ongelmana on lähinnä runsaudenpula, joka on viedä huomion työnteolta.

Viikon jokaiselle päivälle löytyy nimikkokahvila: maanantaisesta After Eightistä Rosenlundin, Robert’s Coffeen, Kaffian, Fiikan ja Majn Jäätelökahvilan kautta Skorpaniin.

Halutessaan voi myös lounastaa päivittäin eri paikassa, kasvisruokailijan tarpeisiin löytyy vaihtoehto useimmista paikoista. Joskus sitä myös harhautuu lounaan jälkeisessä ruokakoomassa paikallisiin vaateliikkeisiin ja työpöydän ääreen palatessaan huomaa täydentäneensä sukkavarastoja tai hankkineensa uuden koltun seuraavan viikon työmatkaa varten. Kun on liikuntatauon paikka, kuntosalit ovat kävelyetäisyydellä.

Siinä vaiheessa kun oma seura vääjäämättä alkaa kyllästyttää, töitä voi tehdä mainituissa kahviloissa tai kaupunginkirjastossa: ympärillä on ihmisiä, mutta työt sujuvat kuitenkin rauhallisesti. Inspiraatiota voi hakea myös kampuksen innostavasta ilmapiiristä. Opiskelijoiden keskellä Campus Allegron aulassa keski-ikäisen mobiilityöläisen mieli virkistyy.

Edelliselle Pietarsaaren-viikolle sattui onnekkaasti myös näyttämötaidetta, josta on tulossa yksi kaupungin uusista vahvuuksista. Novian ensimmäisen vuoden opiskelijoiden Gränsfall Campus Allegron tuoreella Black Box -näyttämöllä teki vaikutuksen. Koko ensemble selviytyi vaativista teksteistä mainiosti, muutamat erinomaisesti. Esitys sai ehdottomasti odottamaan jatkoa!

Eikä harrastajateatterissakaan suinkaan tarvinnut tuntea minkään sortin myötähäpeää. Päin vastoin, Sirkku Peltolan näytelmä Suomen hevonen oli Pietarsaaren näyttämön versiona nautittava, hauska ja koskettava.

Eniten kaupungista saa irti, kun ylittää rajoja: pinnistää yli kielimuurin, uskaltautuu ikäistään nuorempien pariin tai evankelisluterilaisena baptistiseurakuntaan. Baarikierroksella voi altistua maailmanluokan musiikkiesityksille ja työväenopiston naistenpäivän juhlassa maahanmuuttajien kulttuureille.

Rajojen ylittämisessä auttavat kirjaston ja kampuksen kaltaiset kolmannet tilat. Juuri ne voivat luoda yhteisöllisyyttä kaupunkilaisten kesken, tuoda yhteen erilaisia ihmisiä ja näkemyksiä, edistää keskusteluja ja tarjota yllättäviä kohtaamisia. Tilat, joissa satunnaiseen kävijään ei kohdistu odotuksia, joissa saa istahtaa tarkkailemaan ja halutessaan hakeutua muiden seuraan, ovat kaupunkikulttuurille tärkeitä.

Palvelut saavat paljon reissaavan yrittäjän pysymään kunnassa matkapäivien määrästä huolimatta: kun kahvilat, kampaajat, kosmetologit ja kuntoilupaikat ovat lähellä, ei ole syytä mennä etäpäivinä merta edemmäksi kalaan eikä kahvilaan. Kun tähän valikoimaan vielä lisätään mainiot kulttuuripalvelut ja erilaisia ihmisiä yhdistävät kaupunkimiljööt, kotitoimistopäiviä toivoisi olevan nykyistä enemmän!

Kategoria(t): arki, Kulttuuririennot, Pietarsaari | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Plastiikkia, plastiikkia!

Teksti on julkaistu Pietarsaaren sanomissa huhtikuussa 2018

Itseensä tyytyväinen asiakas punnitsee kaupassa tomaatit ilman kääreitä ja muovipusseja. Seuraavankin muoviansan hän välttää valitessaan hedelmiksi tällä kertaa tertussaan näppärästi pysyviä banaaneja.

Muoviin pakatun juuston tilalle hän poimii ympäristömerkittyä tonnikalaa purkissa ja nakkaa vielä (muoviseen) ostoskoriin pähkinät irtomyynnistä paperipussissa ja limsan tölkissä. Säilyketölkkien ja paperipussien ympäristövaikutuksia ei nyt kestä ruveta miettimään, ei myöskään monikansallisen virvoitusjuoman eettisyyttä, muuten ei putiikista pääse pois – ainakaan ostokset mukanaan.

Kauppaan jäävät muoviin pakatut vadelmat ja pakastehernepussit, tällä kertaa. Mutta silmägeelitipat on saatava, eikä muovipakkaukselle ole apteekissa vaihtoehtoa. Kertapakatut muoviampullit on kääräisty muovitettuun kuoreen ja varmuuden vuoksi koko satsi on vielä pahvilaatikossa.

Epätoivo iskee muovitonta maaliskuuta viettävään kuluttajaan, joka pyrkii supistamaan hiili- ja muovijalanjälkeään. Plastiikki on ikävä kyllä kuin antiikki: kestää sukupolvelta toiselle, mutta toisin kuin antiikki, se ei myöhempinä aikoina ilahduta löytäjäänsä.

Maailmalla on näkynyt tempauksia, joissa shoppaajien joukko tekee täsmäiskuja marketteihin: kukin tekee ostoksensa ja kokoontuu sitten kaupan edustalle purkamaan tuotteita muovikääröistään. Muovit jätetään ostoskärryihin tai tungetaan ruokakaupan roskakoreihin, jotka täyttyvät hetkessä.

Iso-Britanniassa supermarketeista kertyy miljoona tonnia muovijätettä vuodessa, eikä määrä Suomessakaan ole ihan mitätön. Jotta muovipakkauksista lopullisesti päästään, tarvitaan toki monen toimijan yhteistyötä; kauppiaat eivät yksin voi muutosta toteuttaa. On joka tapauksessa pysäyttävää nähdä, minkä määrän pakkausjätettä parikymmentä asiakasta jättää jälkeensä.

Vähittäiskaupan toimet helpottavat jatkossa muovien välttelemistä. K-ryhmä on julkaissut muovilinjauksen sekä muuttanut oman merkin kosmetiikkansa mikromuovivapaaksi ja S-ryhmän kassoilta poistuvat ohuet pienet muovipussit. Kiusaus kääräistä einesvuoka muoviin on pienempi, kun pussia täytyy erikseen pyytää henkilökunnalta. Hollannissa Ekoplaza-ketju tarjoaa yli 700 tuotetta muovittomalla osastollaan ja brittiläinen Tesco on luvannut siirtyä kokonaan kompostoitaviin tai kierrätettäviin pakkausmateriaaleihin vuoteen 2025 mennessä.

Tiedän, etteivät lomalentojeni tuhoja korvaa vaatimattomilta tuntuvat yritykseni vältellä muovia tai valita ympäristöystävällisiä tuotteita. Valinnat eivät silti mene hukkaan. Hienointa olisi, jos kunnat tarjoaisivat asukkailleen sellaisia vaikutusmahdollisuuksia kuin Iissä, missä kuultiin kuntalaisia ja etsittiin yhdessä monen toimijan voimin keinoja vähentää kunnan hiilidioksiidipäästöjä. Palvelumuotoilua hyödyntänyt ja asukkaita osallistava kehittämishanke palkittiin viime syksynä Euroopan parhaana ilmastotyönä. Monta päätä keksii yleensä enemmän vaihtoehtoja kuin yksin kamppaileva kuluttaja. Vastaavilla kokeiluilla voitaisiin yhteisvoimin pyrkiä vaikkapa Pietarsaareen ilman plastiikkia.

Kategoria(t): arki, Ympäristö | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Vappu, portti kesään

Tunnelma oli juuri sellainen kuin sen vappuaattona kuuluukin olla, kuulas ja vääristynyt, aivan kuin olisi katsellut maailmaa shampanjalasin läpi.
Kirsti Ellilä: Miehenvaihtoviikot

Teksti on kirjasta Juhlan jäljet : kaunokirjalliset todisteet. Avain, 2017. Päivi Almgren & Päivi Jokitalo

IMG_1219Vappuna talvi ja kesä käyvät käsirysyä, toisinaan on niskan päällä talvi, välillä vappuaattona jo aavistelee kesän tulon. Vappusäätä kommentoidaan tämän tästä, varmaan juuri siitä syystä, että se on vuodesta toiseen huomattavan vaihteleva.

”Kevään lämpimin päivä, vanhan hyvän ajan vappu” on kyseessä Juha Itkosen Hetken hohtava valo -kirjan perhevapussa, johon kuuluu käynti torilla, vappunaamareita lapsille, lonkeronjuontia aikuisille ja vappulounas koko seurueelle.

Muutakin vapun perinteisiin lukeutuu. Mikko Kalajoen Miesmuisti-kirjassa uutta taloa rakentava päähenkilö haaveilee: ”Uskon, että vappuna syötäisiin jo koko perheen voimin nakkeja ja perunasalaattia uudessa keittiössä.”

Toukokuun ensimmäistä on vietetty kevään juhlana jo keskiajalla. Alun perin valpuri
oli abbedissa Walburgin pyhimykseksi julistamisen päivä, mutta silloinkin juhlittiin
samalla talven taittumista ja kesän tuloa. Monen tiettyyn ikään ehtineen tytön lapsuusmuistoihin vappu kaivertui päivänä, jolloin ensimmäistä kertaa sai laittaa polvisukat jalkaansa, keleistä riippumatta.

Opiskelijat juhlivat vappua jo 1800-luvulla, silloinkin mustanraskaat talvitamineet
vaihdettiin toukokuun alussa valkolakkeihin ja värikkäisiin kevätasuihin. Helsingissä ylioppilaat kokoontuivat ensimmäisen kerran Ullanlinnanmäelle vuonna 1927. Ylioppilaskunnan Laulajat ovatkin juhlistaneet perinteistä vapunviettoa mäellä siitä asti. Havis Amanda eli Manta lakitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1932.

Myös työväen vapulla on pitkät perinteet. Ensimmäinen vappumarssi järjestettiin Helsingissä vuonna 1898, silloin liehuivat vielä raittiusaatteen liput. Punaiseksi ne värjäytyivät myöhemmin.

IMG_2735Hilja Valtosen nuori kotiopettajatar pääsee 1920-luvun alkuvuosina vapputanssiaisiin, joista ei dramatiikkaa puutu. ”Vimmatun, vanhanaikaisen polkan” jälkeen tanssiinkutsu tulee silminnähden humalaiselta partnerilta, joka pohjalaiseen tapaan vetäisee puukon esille. Tilanne kuitenkin ratkeaa rauhanomaisesti.

Enni Mustosen romaanissa Ruiskukkaseppele kevään juhlakukkia askarrellaan niin ikään 1920-luvulla. Kevät saa ihmiset juhlamielelle yli luokkarajojen.

”Kakssataa kreppipaperiruusua on tinki, Vappu nauroi eikä ottanut kuuleviin korviinsa minun vastaväitteitäni. Työväen talon Sali oli päätetty vappujuhliin koristaa kreppipaperiruusuilla ja havuköynnöksillä ja sitä varten tarvittiin talkoisiin jokaista näppäräsormista naista. [–] Sahakylän naiset kyllä kuiskivat, että mahtaako Vorsperi itse tietää, missä sen tytär oikein liehuu. Mutta en minä usko, että tehtailija sitä olisi pannut pahakseen, että Kristiina istui täällä ruusuja ja köynnöksiä väkertämässä. Samanlaisia olivat havuköynnökset ja paperiruusut suojeluskunnankin juhlissa.”

Jatkosodan hyiset tuulet eivät Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät -romaanissa riitä estämään kesän tuloa. ”Toukokuu alkoi, tuli kylmä ja riehakas vapunaatto. Kaupunki oli liikkeessä; tulvittiin huvipaikkoihin, ravintoloihin, elokuviin ja kaduille. Puukenkien kopina antoi pohjarytmin ilonpidolle, ja nuoret naiset kulkivat liehuvissa kesäleningeissään sääret sinisinä, sillä ehjiä silkkisukkia oli enää harvoilla, ja uusien saaminen oli miltei mahdotonta.”

Vuonna 1945 kajauttavat marssijat Vaasan kaduilla Kansainvälisen Erikin seuratessa
ylioppilaslakissaan kulkuetta, johon kuuleman mukaan osallistui yli 2500 ihmistä.
Punaisten vappumarssi herättää Erikissä levottomuutta, alakuloakin, kuten Lars
Sund Erikin kirjassa kuvaa. Tapahtumat taitavat ohjata Erikiä suuntaan, joka vaikuttaa
hänen koko loppuelämäänsä.

DSC_1099Sama kirjailija kuvaa samaa vappua toisessa kirjassaan, toisessa pohjanmaalaisessa kaupungissa, Pietarsaaressa, missä Margit Boström on vanhempiensa kanssa torilla kuuntelemassa, kuinka paikallinen mieskuoro kajauttaa kevään kunniaksi laulun kaupungintalon portailta.

Hetkeä myöhemmin Kolme sisarta ja yksi kertoja -tarinan Maggi näkee, kuinka kommunistit saavat kertaa marssia vappukulkueessa. ”Ja heitä näyttikin olevan kaupungissa todella paljon! [–] miehiä, naisia, lapsia: totisia, juhlallisia.” Lasten vappu sisältää samoihin aikoihin jo tuttuja elementtejä: ilmapallot naurattavat pienimpiä ja torille pukeudutaan kukin parhaimpiinsa. ”Valborgilla oli ruudullinen takki, valkoiset polvisukat, remmikengät ja päässä pieni sininen hattu”, kuvailee Lars Sund lasten vaatetusta.

”Ilmapallot olivat vanhoja, ne särkyivät kun niihin puhalsi ilmaa, Juliaa nauratti kun
pallot puhkesivat ja äiti kiljaisi säikähdyksestä, Julia piti varmuuden vuoksi korviaan.” Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Ilmapallot ovat monipuolista rekvisiittaa! Ne sopivat lastenjuhliin, vappuun ja puutarhakemuihin. Niiden kanssa usein rinnan esiintyvät serpentiinitkään eivät nykyisin ole vain vappukoristeita. Mutta juuri vappuun ilmapallot kuuluvat erottamattomasti.

Hannu Mäkelän Muisto-romaanin vanha nainen muistaa, kuinka vappuna pojalle
annettiin rahat suureen vihreään palloon, vaikka raha oli tiukalla. Pojan ”vappuilme
[–] se hymy, sokeria silkkaa, ihan sydämeen asti koski ja itketti” ja oli rahan arvoinen.
Lastenjuhlissa roikkuu ”naruissa ilmapalloja ja viirejä ja serpentiiniä”, pillejä lojuu
lattialla. Isä ja poika lähestyvät toisiaan pikkusiskon syntymäpäiväkoristeiden
alla Peter Sandströmin Laudaturissa. Serpentiinit heilahtelevat, ilmapallot keinuvat ilmavirran mukana.

1970-luvulla vappu jatkaa vuoden 1945 perinteitä. Henrik Janssonin Otteita kumouksellisista kokouksista palaa kantaaottavien vappumarssien, iskulauseiden, poliittisten puheiden ja enemmistö- ja vähemmistökommunistien vappuihin. ”Rauha, ystävyys, solidaarisuus”, kaikuu Turun Kupittaan hiekkakentällä.

Olli Jalosen erikoislaatuisessa ja kauniskielisessä romaanissa Karatolla vapunviettoa
katsotaan ulkopuolisen silmin. Tšekkiläinen Jaroslav on tullut vapuksi Helsinkiin ja
kirjan toinen keskushenkilö, arkkitehti Silla toimii oppaana. Kaduilta kuuluvat räikät
ja ihmisten nauru, metrossa juodaan puolisalaa viiniä. Niin tekevät suomalaiset ”aivan
joka puolella tätä vielä lehdetöntä maata, juhlivat juomalla nopeasti ja liikaa niin että
unohtavat talven kerralla päästään pois.” Sillan mukaan ”vappuaaton iltapäivän piti
olla vuoden kevyintä aikaa, juhannusaaton iltapäivä ja illan alku oli toinen samanlainen,
kaikki muut juhlapäivät raskaampia ja perinteillään ja pakoillaan lastattuja.”

Kesä ei aina käynnisty täsmälleen vapusta, vaan joskus sää sallii kauden aloituksen
jo aikaisemmin (ja toisinaan vastaavasti vasta pitkälti toukokuun puolella). Sen verran
merkittävä vuodenkierron rajapyykki Suomen suvi kuitenkin on, että sen alkamista
kannattaa juhlistaa.IMG_2591

Sisarukset Lotta ja Memmu sekä Memmun tyttöystävä Kata nauttivat parvekkeella olutta ja pitsaa, ”juhlimme kesäkauden avajaisia eli sitä, että talven aikana kasaantunut roju oli siirretty parvekkeelta eteiseen ja tilalle oli nostettu pieni sohva.”

Veera Vaahteran Kevyesti kipsissä -kirjaan sisältyy suuri määrä erilaisia juhlallisuuksia, ottaen huomioon että päähenkilö alkumetreiltä asti väittää olevansa introvertti yksinviihtyjä. Sama kolmikko kokoontuu myös vappuna, tällä kertaa puistopiknikille. Rekvisiittana on perinteitä kunnioittaen ilmapalloja ja serpentiinejä, samaan sarjaan kuuluu liian kesäinen ja niukka vaatetus. Tarjoiluna on kuohuviiniä pullon suusta, kunnes kaatosade yllättää juhlijat.

Kategoria(t): Juhla, Kirjat | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Usein ennenkin täällä vaelsin

Teksti on julkaistu Pietarsaaren Sanomissa 4.4.2018

Kuvittele, että seisot tutussa kadunkulmassa, avaat kännykkäsi ja puhelimen näyttö kertoo, miltä samalla paikalla näytti viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Tilanne ei ole scifiä, vaan Kansalliskirjaston kehittämä Finna Street -palvelu, jossa on digitoituina valokuvia myös Pietarsaaresta ja lähiseuduilta. Kuvien lukumäärä ei vielä ole Pohjanmaan osalta suuren suuri, mutta periaate testistä selviää. Finna Street onkin kuin historiallinen Pokémon Go, jossa örkkien sijaan metsästetään muistoja, tuttuja maisemia ja henkilöitä.

Vaikka kuvat usein saavat ikävöimään rakennetun ympäristön menetettyä kauneutta, aina ei menneiden vuosikymmenten ruoho ole kuitenkaan nykyistä vihreämpää. On myös taloja, aukioita ja puistoalueita, joiden entisiä versioita ei toivoisi takaisin. Hyvä esimerkki onnistuneesta vanhan ja uuden yhdistämisestä ja säilyttämisestä on Campus Allegro, joka koostuu neljän vuosisadan rakennuksista. Lopputulos on enemmän kuin osiensa summa; 1700-luvun kaduilla kopisevat nyt opiskelijoiden askeleet.

Tekniikka voi auttaa ymmärtämään entisaikoja ja hahmottamaan tapahtunutta kehitystä, oli sen suunnasta mitä mieltä tahansa. Tähän tarkoitukseen Finna Streetiä käyttävät muun muassa historian opettajat ja se toimiikin mainiosti siellä, mistä kuvia on enemmän saatavilla.

Innostavaa historian elävöittämistä harrastetaan kuitenkin säännöllisesti myös Pohjanmaalla koululaisten kanssa. Lastenkulttuuriverkosto BARKin kehittämä, museoiden, koulujen ja kirjastojen kanssa toteutettava aikamatkojen sarja on mahtava tapa tuoda historia paikalliselle tasolle. Aikamatkan kohteeksi valitaan vuosiluku historiasta. Ajankohtaa tarkastellaan koulussa eri näkökulmista, apuna ja tukena toimivat kirjasto ja museo. Kaikki huipentuu draamaleikkiin, jossa roolipukuihin sonnustautuneet lapset ja aikuiset saavat aikamatkan ajaksi uudet identiteetit nimeä myöten. (Lue lisää Matkalla ajassa -oppaasta!)

Aikamatka on kuin luotu koulujen uusia opetussuunnitelmia ja niiden tavoitteita toteuttamaan: kun sota-ajan puitteissa kirjoitetaan opettajattaren keittiössä kirjettä Ameriikan serkulle, todistetaan agitaatiokokousta tai paetaan pommisuojaan, paikallinen historia ja sen yhteydet muuhun maailmaan avautuvat uudella tavalla. Lisäksi kyse on monen paikallisen toimijan yhteistyöstä ja lapset saavat oppiessaan tukea koulun ulkopuolisilta aikuisilta: museopedagogeilta ja kirjastoammattilaisilta.

Tekniikasta voisi olla hyötyä myös muualta saapuneiden todellisuuteen tutustuessa. Maahanmuuttajataustaisten pietarsaarelaisten historiasta ja oloista heidän kotiseuduillaan tiedämme usein niukasti. Jos yhteistä kieltä ei vielä ole, kuvamateriaalia löytyy vaikkapa Instagramista sijaintimerkintöjen ja aihetunnisteiden avulla: näin tällä hetkellä yritetään viettää arkea Afrinissa tai Mogadishussa. Tilanteisiin eläytyminen voikin sitten olla vaikeampaa.

Draama, tarinat ja elämykset auttavat ymmärtämään asioita toisen ihmisen ja toisen aikakaudenkin näkökulmasta. Niiden uskoisi myös kasvattavan valmiutta empatiaan, mikä puolestaan ehkä vaikuttaa niin, että tulevat sukupolvet välttävät meidän some-, liikenne-, lumiaura-, kassa- ja laturaivomme.

Eikä eläytyminen ole vain lapsia varten! Kyllä aikuistakin moinen larppaus, elävän elämän roolipelaaminen, yhdessä eri-ikäisten kanssa kiinnostaisi! Ilmoittaudun heti mukaan naapurin erikoisen kissanomistajan rooliin!

Kategoria(t): empatia, Pohjanmaa, Yhteiskunta | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi