Kielipoliisista, päivää

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä elokuussa

Viime vuosina viestinnästä on tullut helppoa. Yritykset, yhdistykset ja virastot saavat sanomansa julki lehti-ilmoitusten, esitteiden ja ilmoitustaulujen lisäksi sosiaalisessa mediassa ja verkon muissa kanavissa, nopeasti ja tehokkaasti. Siinä piilee myös viestinnän vaara: tiedonkulkua hidastavat välikädet kuten kääntäjät, kielentarkistajat ja tiedottajat on helppo ohittaa, kun julkaiseminen on näppärää ja maksuttomia käännösohjelmia saatavilla.

Piittaamattomat ja kankeat konekäännökset osuvat kuitenkin usein viestijän omaan nilkkaan ja oikolukijan palkkiosta säästäminen kostautuu, kun huomion vievät asiasisällön sijaan kirjoitusvihreet ja hämärät ilmaukset, joista ei osaa päätellä ovatko ne tahatonta vai tahallista huumoria.

Luova kielenkäyttö ja veikeät uudissanat ovat virkistäviä. Välinpitämätön käännöspolitiikka ja himpun verran sinnepäin valikoidut ilmaukset sen sijaan saattavat suututtaa niin, että lukija päätyy suoraan kilpailijan haaviin. Tai jättää ostamatta, hankkimatta tai osallistumatta kokonaan. Puolikielinen viestintä ei ainakaan rakenna halutunlaista brändiä eikä herätä luottamusta mainostajaa kohtaan. Facebookissa kielenkäyttö voi olla vapaampaa ja epävirallisempaa kuin painetussa brosyyrissä, mutta sielläkään ei vastaanottajaa kannata aliarvioida – muuten hänelle tulee helposti tunne, että jos tästä ei välitetä, mahtaako muu olla firmassa kohdallaan.

Yksityishenkilöiden viestinnässä tärkeintä on, että osapuolet ymmärtävät toisiaan ja siinä auttaa hyvä tahto. Yritykset ja viralliset tahot ovat asia erikseen. Huono kieli viestii, ettei asiakasta arvosteta. Palvelun laatukin alkaa epäilyttää, jos viestintään ei ole viitsitty satsata. Mokia toki tulee joskus kaikille, mutta usein näkee viestintää, jossa on kyse enemmästä kuin pienistä painovirheistä.

Kysymys koskettaa yhtä lailla molempia kotimaisia. Kummankinkieliset toimijat luistelevat viestinnässä väliin sieltä, missä matalaakaan aitaa ei vaikuta lainkaan olevan. Jos kielenkäyttö ei ole oma vahvuus, virallisen ja julkisen tekstin laadintaan kannattaa pyytää loppusilaus ammattilaiselta. Kieli on myös saavutettavuuskysymys, esteetön viestintä on ymmärrettävää viestintää.

Toki maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin kielenkäyttö. Mutta kun on ryhtynyt julkiseen asiakasviestintään, on kohteliasta pyrkiä täsmälliseen, helppotajuiseen ja tyylikkääseenkin suoritukseen.

Mainokset
Kategoria(t): Kieli | Avainsanat: , | Kommentoi

Turisteja, taidetta, tarinoita

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 10.8.2017

“Nämä sormukset ovat serkkuni tekemiä, hän asuu ihan tässä lähellä, parin minuutin päässä”, mainitsee nuori mies lissabonilaisessa käsityöläisputiikissa. Kettua esittävästä ostoksesta tulee heti entistä elävämpi. Hetkeä aiemmin olemme hämmästyttäneet myyjää toteamalla, että korujen hirvet ja ketut, mikseipä karhutkin ovat suhteellisen tuttuja näkyjä Pohjanmaan suunnalla – koruseppä itse on poiminut motiivit oleskellessaan Halifaxissa.

Pienen lahjatavaraliikkeen kaikilla esineillä on tarina ja tekijä; kierrätyspuuvillasta tehdyt meritähtiä muistuttavat pannunaluset on valmistanut hyvä ystävä, keraamikko on lähisukulainen, kaikki tuottajat tavalla tai toisella tuttuja ja materiaalit tarkoin valittuja. Koska tuliaisia hankkiessamme puheeksi tulivat myös musiikkiharrastukset, myyjä kirjoitti paperipussin kylkeen oman YouTube-käyttäjänimensä.

Kohtaaminen jäi mieleen. Tarinat ja niiden jakaminen ylittävät usein kulttuuriset ja maantieteelliset rajat, jopa kielimuurit. Tarinoita syntyi ja tuli vastaan viikon matkan aikana kaikkialla, kuten lomalla on tapana. Niitä kertoivat hotellin työntekijät, niihin törmäsi kadunvarsilla ja terassikahviloissa. Alkuillasta rantakadulla soittanut kapverdeläisbändi innoitti ohikulkijat tanssimaan, jopa toisilleen vieraat pyörähtelivät keskenään ja jatkoivat sitten kukin suuntaansa.

Parhaimmillaan tarinat avaavat meille näkymän toisen ihmisen kokemuksiin ja avartavat käsitystämme hänen todellisuudestaan. Portugalilaistaiteilija Paula Regon taidetta esittelevä museo, “Tarinoiden talo” ja sen näyttely “Salaisuuksia ja tarinoita” kertoo, kuinka isä lähetti 17-vuotiaan portugalilaistytön opiskelemaan lontoolaiseen taidekouluun, koska kotimaan ilmapiiri ei sallinut naisille yhtä paljon mahdollisuuksia. Taitelijan tarina kertoo naisen asemasta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta 1950-luvun Portugalissa. Paitsi Regon henkilökohtainen tarina, myös hänen taiteensa kertoo maasta, politiikasta, kulttuurista. Taide on arvokasta taiteena, ilman ulkopuolisia motiiveja ja tavoitteita, mutta kuvastaa myös taiteen tekemisen ehtoja ja sen mahdollisuuksia: mitä eri aikoina ja oloissa on haluttu ilmaista, mitä on saanut ja voinut sanoa, kuvin.

Tarinat ja elämykset, muiden ihmisten vinkit, kokemukset ja ajatukset ovat sukua toisilleen. Niitä jaettiin matkan aikana jäätelökärryn äärellä, kun suosittelimme saksalaismatkalaisille parhaita makuja. Seuraaville turisteille jaamme tarinoita hotelleista, kahviloista, puistoista ja museoista matkan jälkeen sosiaalisen median matkailufoorumeilla.

Nykyisin puhutaan myös tarinoiden ylivallasta. Meitä muistutetaan siitä, että tarinat eivät korvaa faktoja, eivätkä tunteisiin vetoavat yksityiset kertomukset selitä maailmaa tyhjentävästi ja yleispätevästi. Kaikkeen ne eivät riitäkään, mutta tähän ne sopivat: myötäelämiseen, ihmisten ymmärtämiseen, toisenlaiseen arkeen tutustumiseen, yhtäläisyyksien tunnistamiseen.

Kategoria(t): Matkalla | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Toisenlainen loma

Teksti julkaistu JeppisWeekly-lehdessä hehinäkuussa 2017

Laineiden liplatusta, laiskasti käänneltyjä kirjansivuja, rentoja joogahetkiä auringon laskiessa oli tilauksessa kesälomalle. Aina ei saa mitä tilaa – tuli toisenlainen kesä. Toisenlainen kuin kuvittelin, toisenlainen kuin aikaisemmat.

Huolellisesti suunniteltu kesäohjelma, se tasapainoinen yhdistelmä lepoa, liikuntaa, kevyttä kodinhoitoa, kulttuuriharrastuksia ja iloisia kohtaamisia, vaihtui kädenkäänteessä hiljaiseloon ja odotukseen sairaalan auloissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja potilashuoneen sängyn äärellä.

Kun keski-ikäisen vanhempi sairastuu, monet kliseet käyvät toteen. Roolit vaihtuvat. Mieleen muistuu, mikä on todella tärkeää. Aika hidastuu, mutta ei aina oikeissa kohdissa. Ajatukset käyvät verkkaisiksi. Hetkessä on helpompi olla läsnä, vaikka syy saisi toki olla toisenlainen. Sote-uudistus arveluttaa, julkisen ja yksityisen sektorin avonaisina ammottavat saumakohdat hirvittävät omaista.

Kun ikää kertyy puolen vuosisadan verran ja vielä rapiat päälle, joutuvat koetukselle nivelten lisäksi järki ja tunteet. Joustavia polviakin tärkeämpi on joustava mieli. Itseni ikäisille kaikki tämä on varsin tuttua – mikä on ajatuksena sekä ahdistava että helpottava. Ahdistava sikäli, että huolestunut olotila on vertaisesimerkkien perusteella pysyvä, helpottava ja lohdullinen siksi, että huoliensa kanssa ei ole yksin.

Mutta ihminen on sopeutuvainen. Kun rakkaat ovat kyseessä, se mikä muulloin voisi ärsyttää, muuntuu välittömästi huolenpidoksi. Suunnanmuutokset suuressa ja pienessä sujuvat ilman arkista vatulointia, kalenterin tyhjentäminen ei tuota totuttuja ongelmia.

Harmittaako? Ei. Olen ollut juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Tämän kaiken olisin toivonut oppivani jo aiemmin, helpommissa olosuhteissa.

Kategoria(t): perhe | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Ikärajatonta asumista odotellessa

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 13.7.2017

Ystäväpiirini ikäjakauma ulottuu alle kolmekymppisistä kahdeksankympin kieppeille. Kumpi ihmisiä yhdistää enemmän, ikä ja elämänkokemus vai yhteiset arvot ja jaetut harrastukset? Kuorossa, lukupiirissä tai viereisellä joogamatolla on usein samanhenkinen ihminen, jonka kanssa juttua syntyy myös muusta kuin käsillä olevasta puuhasta. Toisinaan vieruskaveri on viisikymppinen, silloin tällöin parikymmentä vuotta itseäni nuorempi – tai vanhempi. Ja joskus ne erot ovatkin se, mikä tekee kohtaamisista kiinnostavia.

Toisaalta, kyllä kolmatta ikää lähestyvä toisen samanlaisen tuntee; ikäryhmien rinnakkaiseloa on hiljattain käsitellyt myös Helsingin Sanomien kolumnisti Anna-Stina Nykänen, jonka tekstistä tunnistin itseni. Nykänen ei usko ikääntyessään kaipaavansa yhteislaulua eikä vadelmakääretorttua, itse en halua virkata mummonruutuja tai veisata iskelmiä, yhteislauluksi kelpaa korkeintaan nuoruuteni The Smiths tai Pelle Miljoona. Nykänen toivoo tuleviin palveluasuntoihin myös muita kuin ikääntyneitä ja samaa toivon minä. Opiskelijoille onkin jo palvelutaloissa tarjottu halpaa tai ilmaista asumista seurusteluvelvoitetta vastaan.

Monessa paikassa eri-ikäisille on ollut tarjolla yhteisiä tiloja jo pitkään. Kymmenen-viidentoista vuoden takaisella tutustumismatkalla Hollannissa ja Tanskassa useilla paikkakunnilla oli saman katon alla vanhusten palveluita ja asuntoja sekä päiväkoti, kirjasto ja kulttuuritiloja. Vanhainkodeissa oli baaritiski ja bingoa, kirjastossa iäkkäämmät asukit lukivat nuorimmille. Monipuolinen kokonaisuus, vaikka toki pienimuotoinen, on pitkään palvellut niin kuntalaisia kuin kesäasukkaita myös Naantalin Velkualla. Siellä Palvelukeskus Kummelissa toimii vanhusten ryhmäkoti, kirjasto ja kahvila, yhteispalvelupiste ja ryhmäperhepäiväkoti.

Omin päin innostuisin tuskin missään iässä käsillä puuhastelusta, mutta lasten kanssa voisin tulevaisuuden vanhainkodissa askarrella vaikka vessapaperirullista ja tulitikkuaskeista. Päiväkotilaiset saattaisivat tanssahdella rokkimummon kanssa muinaismusiikin, esimerkiksi Beyoncén tai PMMP:n tahtiin.

Kategoria(t): asuminen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Riittävän hyvä loman aloitus

Teksti julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 29.6.2017

Viime päivinä olen ajatellut useita painokelvottomia ajatuksia. Siitä tietää, että lähestyvä loma tulee tarpeeseen. Samoin siitä, että hiljattain ostetun ja hintavan uimapuvun ompeleen purkautuminen ensiuinnilla saa samat mittasuhteet kuin lähipiirin terveysongelmat tai maailmalta kantautuvat surulliset uutistapahtumat. Iso ei erotu pienestä eikä mitätön merkittävästä.

Olen kyllä jossain määrin samaa mieltä kuin eräs Facebook-tuttava, joka joitakin päiviä sitten kommentoi, miten surkeaa suomalainen työelämä onkaan, kun loman alkamisesta niin voimallisesti riemuitaan sosiaalisessa mediassa. Kontrasti työn ja vapaa-ajan välillä näyttäytyy melkoisena. Jos töissä on mukavaa, kesäloma ei ehkä ole vuoden ainoa lepotauko ja kohokohta. Mutta eipä minullekaan, työtehtäväni itse valinneelle, oman aikatauluni ja ajankäyttöni hallitsijalle, loma tule hetkeäkään liian aikaisin.

Siihen on monia syitä. Kun työkiireet, omat keski-ikäiset vaivat, perhepiirin pullistelevat välilevyt ja maailmanpolitiikan ankeutuva arkipäivä kasautuvat, mieli ja ruumis vaativat aikalisää. Kaikesta ei pääse tauolle, mutta jonkinmoisen paussinappulan voi kuitenkin kytkeä päälle. Hengähdystaukoa tarvitaan, vaikka miten luulee vuoden varrella tasapainottavansa omaa arkeaan.

Ongelmia tuleekin siitä, että kahden, kolmen tai neljän kesäisen viikon aikana pitäisi ehtiä siivota, seurustella, rentoilla ja reippailla. Toinen lomaa edeltävä probleema on viittä vaille valmiin maailman syndrooma, joka itsestänikin sai jälleen tänä vuonna melko tiukan otteen. Loman lähestyessä pitäisi yhtäkkiä löytää edestään – tai takaansa – puhdas pöytä, siistit pinot sekä valmiit ja täsmälliset suunnitelmat syksyn varalle, mutta harvoinpa siihen pääsee. Kun muistaisi ilman ikäviä väliintulevia muuttujia asioiden tärkeysjärjestyksen ja sen, ettei maailma tule koskaan valmiiksi. Kalenteri ei ikinä ole sopivasti täynnä tai riittävän väljä, vaan puutteita on niin minussa, olosuhteissa kuin suunnitelmissa ja toteutuksessakin. Kun muistaisi, että hädän hetkellä ja vakavien sattumusten kohdatessa ei sen työpöydän kunnon niin väliä ole. Tärkeintä ovat ihmiset.

Ei tämä kolumnikaan päätynyt sinne, mihin tarkoitus oli, mutta hyvä niin. Riittävän hyvä.

Kategoria(t): Hyvinvointi | Avainsanat: , , , | Kommentoi