Dekkariviikon kunniaksi Sekatyöläinen julkaisee otteita muutaman vuoden takaisesta Tappavat tienoot -kirjasta, jossa Päivit Almgren ja Jokitalo (Tappavat tienoot. Avain, 2014) tutustuvat kotimaisten dekkareiden tapahtumapaikkoihin, maisemiin, ääniin ja hajuihin.
Monet jännityskirjailijat kertovat käyvänsä tutustumassa kirjojensa tapahtumapaikkoihin ennalta voidakseen kuvailla niitä uskottavasti. Useat valokuvaavat kohteita ja pitävät miljöön mielessään alueen kartan avulla.
*****
Timo Sandbergin tutut ja keskeiset Heittola-sarjan henkilöt liittyvät tapahtumiin kirjan syntyvaiheissa alusta alkaen. “Itse asiassa nämä henkilöt alkavat elää alitajunnassa omaa elämäänsä kirjan ideointivaiheessa. Joskus aamuöisin herään miettimään, mitä heille tapahtuu. Ovat aika aktiivisia hätistelijöitä.”
Miljöö on kuitenkin tärkeä. “Nykyään minulla on ensin käsitys siitä, mihin ympäristöön kirjan tapahtumat sijoittuvat. Varsinainen kirjan alku on siinä vaiheessa vain pieni siemen alitajunnassa. Alan kehitellä juttua ja siemen kasvaa, se on kuin tarrapallo, kerää kaikenlaista tarinaan liittyvää mukaansa. Tarinan ehdoilla valitsen tapahtumapaikat, käyn usein tutustumassa niihin ja mietin vaikka, että miten kyseinen rikos on voinut täällä tapahtua.”
Carita Forsgren kertoo, että Jänistanssi-kirjaa varten hän kävi valokuvaamassa kymmeniä eri paikkoja kotikaupungissani Tampereella. “Perintö-kirjan tapahtumat sijoittuvat neljään maahan ja kahdelle eri mantereelle, joten kaikissa paikoissa en päässyt käymään itse. Käytin kumminkin jossain määrin Google Streetview’ta, sekä löytämiäni kuvauksia kiinalaisista kaupungeista.”
Kuten Forsgren, myös Timo Sandberg käyttää kameraa apuna tarinansa ympäristöä rakentaessaan. “Tutustun usein tapahtumapaikkoihin ja joskus otan niistä valokuvia. Esimerkiksi Kalmankokon alussa Lahden vesitornista putoaa nainen. Veljeni harrastaa valokuvausta ja hän pyysi päästä kuvaamaan Lahtea vesitornista. Hän sai erikoisluvan ja minä änkesin mukaan.”
Kuvasimme Lahtea eri puolilta ja katselimme, missä on sopiva paikka pudottaa nainen kalliolle. (Timo Sandberg)
Sandbergin toinen esimerkki liittyy Dobermanni-kirjaan. ”Tuusulan Krapinhovin tunsin jo ennestään, mutta kun aloin kehitellä kirjaa, menin sinne kameran kanssa. Kuvasin savusaunaa ja ympäristöä. Kesken kaiken joku paikan johtaja tuli kyselemään, että mitä nuuskin siellä. Selitin ajattelevani tätä yhdeksi kirjan tapahtumaympäristöksi. Hän innostui, että sehän on tosi hyvää mainosta, esitteli minulle kaikki tilat, pääsin kuvaamaan salia ja majoitushuoneita. En raaskinut sanoa hänelle, että täällä tullaan tylysti murhaamaan yksi ammattiyhdistysliikkeen merkkihenkilö. Olisi voinut innostus lopahtaa.”
Miljööt ovat tärkeitä myös Leena Lehtolaiselle. “Koska käytän olemassa olevia paikkoja, ovat ne usein jollain tavalla minulle merkityksellisiä. Jos vaikka matkalla tai metsäretkellä törmään paikkaan, joka voisi olla käyttökelpoinen, teen muistiinpanoja ja joskus jopa otan valokuvia.” Myös Pasi Lönn kertoo käyttävänsä kameraa kirjojensa miljööseen tutustuessaan. Kirjailijoiden vastaukset herättävät kiinnostuksen heidän valokuvakokoelmiaan kohtaan!
Seppo Jokinen sen sijaan aloittaa hieman toisin, vaikka hänkin tekee maastokäyntejä kirjoitusprosessin kuluessa. “Kirjoitan kirjani ensimmäisen version pelkästään niiden mielikuvien perusteella, mitkä minulla kustakin paikasta on. Pyrin kuvaamaan kirjojeni tapahtumapaikat mahdollisimman totuudenmukaisesti.” Realistisesta miljöökuvauksesta Jokinen onkin saanut paljon positiivista lukijapalautetta. “Kirjani sijoittuvat pääasiassa Tampereelle. Olen asunut suurimman osani täällä ja tunnen kaupunkini hyvin. Hiomisvaiheessa sitten käyn paikan päällä tarkistamassa tarinan kannalta keskeisimmät paikat, lähinnä juuri siksi että löytäisin niihin mainitsemiani tunnelmaa tukevia yksityiskohtia. Tosin nykyinen tietotekniikka kaikkine karttapalveluineen, katu- ja maisemakuvineen tuo joskus kiusauksen luistaa näistä tarkistuskäynneistä.” Muistikuvat eivätkä pelkät tietokoneen näytölliset kuitenkaan kerro koko totuutta miljööstä. Tarvitaan myös lähikosketus maisemaan.
“Kirjan miljöö on tarinan ydin. Itse rakastan tapahtumapaikkoja, joilla on luonnetta, yksityiskohtia joita kuvata”, kertoo Christian Rönnbacka. Hän tutkii kirjojensa miljöitä hyvinkin konkreettisesti. “Tutustun ympäristöön aina kun mahdollista. Joskus saatan istua autossa kirjoittamassa kohtauksen tapahtumapaikalla, silloin sen saa eläväksi. Sepelin narskumaan kengän alla, tihkusateessa vuotavan rännin joka tiputtaa vettä. Punarinnan lentämään tammenoksalle. Pöllön huudon, joka rikkoo öisen hiljaisuuden.”
Miljöön, maiseman ja tunnelman aistiminen on osoittautunut hyödylliseksi myös Pasi Lönnin kirjoitusprosessissa: ”Olen saanut palautetta esikoiseni Hyppy syvyyteen -nuortendekkarin kohdasta, joka sijoittuu Harjulle, Neron portaisiin. Moni lukija on sanonut sen olevan paras kohta kirjassa, vaikkei siinä oikeastaan tapahdu mitään. Mietin, että miksi kummassa. Sitten tajusin: se oli kirjan tapahtumapaikoista ainut, missä kävin paikan päällä fiilistelemässä.”
Uskon, että itse koettu tunne siirtyy tekstiin ja tästä syystä olen alkanut käydä paikoillani. (Pasi Lönn)
Rönnbacka kirjoittaa hänkin paikoista, jotka ovat tunnistettavissa. “Valitsen tapahtumapaikaksi yleensä minulle tutun paikan, tai etsin paikan joka sopii tapahtumiin.” Toisinaan käykin niin, että todellisuus jäljittelee kirjallisuutta, kuten Operaatio Troijalaisessa: “Joskus kirjoittaessa tapahtuu hauskoja yhteensattumia. Kirjoitin Luukkiin kallion päälle erikoisen puun, joka toimi maamerkkinä huumekätkölle. Kun seuraavana viikkona kapusin kalliolle, oli kuvailemassani paikassa kaatunut puu, joka oli jatkanut elämäänsä ja sen runko teki ison kaaren. Siinä sitten ihmettelin, koska en tiennyt puun olevan siellä ennen kuin kävin paikalla.”
Pasi Lönn, sekä lapsille että aikuisille jännitystä kirjoittanut, valitsee paikat, jotka itse tuntee ja tietää. “Näin uskon pääseväni paikkakuvauksessa syvälle ja toisaalta löytäväni tutuista paikoista uutta niin itselleni kuin lukijoille välitettäväksi. Lisäksi vältyn taustatyöltä. Kirjoitan itseni kautta ja näen ja tunnen paikat näkyinä, jotka kirjoitan auki.”
Lisäperustelutkin ovat selviä:
“Miksi hemmetissä yrittäisin kuvailla Skotlannin nummia tai Saharan aavikkoa, koska voin kirjoittaa uskottavasti niinkin upeista paikoista kuin Äänekoski ja Jyväskylä?”
Hän yhtyy muiden kirjailijoiden näkemykseen miljöön ja sen hyvän kuvauksen merkityksestä. “Miljöö luo pohjan, kirjailijalle temmellyskentän. Se luo tarinalle mahdollisuudet ja toisaalta asettaa sille rajat. Fyysinen miljöö luo myös tarinan henkistä miljöötä.”
Tutusta ympäristöstä kirjoittaminen on rikosromaanien maailmassa yleistä. Niin tekee myös Matti Laine. “Helsinki oli luonnollinen valinta, koska se on kotikaupunkini ja tunnen sen hyvin. Pyrin löytämään kirjojeni tapahtumien näyttämöiksi paikkoja, joihin lukija voi helposti ja uskottavasti sijoittaa kuvaamani ihmiset. Viimeisin päähenkilöni, entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen alamaailman toimija Elias Vitikka löytyy luontevasti jäähallilta, toimistoltaan Vallilasta, asunnoltaan Etelä-Haagasta tai nojailemasta tiskiin Kallion kapakoista keskustan luxus-yökerhoihin.”
Miljöövalinnoilla voi myös luoda jännitteitä ja pistää lukijankin ajatukset raksuttamaan. “Erityistä mielenkiintoa ja ristivalotusta syntyy, kun laittaa päähenkilön paikkaan missä hän EI ole kuin kotonaan. Mitä esimerkiksi tekee Elias Vitikka Hop-Lopissa? Tai Kiasmassa? Mitä on tapahtunut, että hän tulee viettäneeksi aikaa näissä paikoissa? Miten hän nämä paikat näkee ja kokee?”
Pasi Luhtaniemi, joka debytoi kirjallaan Sokea piste vuonna 2013, toteaa hänkin miljööllä olevan merkitystä. “Yhtä tärkeää on, etten sijoita romaanejani yhteen faktuaaliseen tapahtumapaikkaan kuten olemassa olevaan kaupunkiin tai seutuun. Koen pystyväni kertomaan enemmän valitsemastani teemasta ja motiiveista, kun saan luoda oman ”kaupunkini” niistä kaupungeista, joista minulla on elämyksellistä kokemusta.”
Myös Sokean pisteen taustalla on siis olemassa olevia paikkoja, mutta juuri kirjaan kuuluvana yhdistelmänä. Luhtaniemikin tarvitsee miljöön rakentamisessa kuvallista aineistoa. “Sokeaa pistettä kirjoittaessani valokuvasin ja keräsin leikekirjaa mitä erilaisimmista paikoista, jotka kiehtoivat mielikuvitustani, ja nyt toisen dekkarin kanssa leikekirjan pito on ollut entistä systemaattisempaa. Kirjalla pitää olla oma kokonainen maailma, ja jos se ei ole Helsinki, Jyväskylä tai Oulu, se on rakennettava pala palalta.” Luhtaniemen kommentteja ajatellen on sopivaa, että kirjan miljöö on pitkälti verkkomaailma. “Tarina ja henkilöt tulevat aina ennen tapahtumaympäristöä, koska ne kantavat teoksen motiiveja ja lopulta sitä teemaa, jonka haluan avata lukijoille. Mutta juuri tapahtumaympäristö antaa kaikelle lihan ja sykkeen.”
Matti Laineella ei tiettävästi ole leikekirjaa, mutta hänkin pitää tapahtumapaikkoihin tutustumista yhtenä kirjailijan ammatin antoisimmista osa-alueista. ”Jos tiedän, että haluan tietyn kohtauksen tapahtuvan tietyssä paikassa, enkä tunne kyseistä paikkaa tarpeeksi, hankkiudun vierailulle. Se on yksi kirjailijantyön hienoimmista puolista: pääsee paikkoihin, joihin ei normaalisti pääsisi. Usein se johtaa siihen, että samalla tapaa myös ihmisiä, joita ei normaalisti tapaisi.”
Sukuvihan kirjoittajan Kimmo Miettisen lähestymistapa on variaatio samasta teemasta. Hänen lähtökohtanaan ovat henkilöt ja miljöössä on merkittävintä ajankuva, jota voi luoda esimerkiksi musiikillisilla viittauksilla. “Osa [tapahtumapaikoista] on omasta elämästä tuttuja, joitakin olen käynyt jälkikäteen varmistamassa, paljon on Google Mapsin varassa. Joitakin on suodattunut elokuvan/television kautta.” Kuitenkin myös Markus Imatran tarinassa “jokseenkin kaikki paikat ovat oikeasti olemassa”.
Uskottavuus, lukijalle tarjottavat samastumisen mahdollisuudet ja faktojen osuvuus vaikuttaa suomalaiskirjailijoiden kommenttien perusteella olevan dekkaristeja yhdistävä tekijä.
Dekkarit ovat usein parhaita matkailumainoksia (Seppo Jokinen)
“Esimerkiksi Henning Mankellin Wallander-sarjan Ystadiin tehdään ryhmämatkoja Suomesta asti samaten kuin komisario Morsen Oxfordiin. Myös minun Koskisteni tapahtumapaikkoja tullaan katsomaan kauempaakin.”
Sekatyöläinen Pampaksella 