Ikärajatonta asumista odotellessa

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 13.7.2017

Ystäväpiirini ikäjakauma ulottuu alle kolmekymppisistä kahdeksankympin kieppeille. Kumpi ihmisiä yhdistää enemmän, ikä ja elämänkokemus vai yhteiset arvot ja jaetut harrastukset? Kuorossa, lukupiirissä tai viereisellä joogamatolla on usein samanhenkinen ihminen, jonka kanssa juttua syntyy myös muusta kuin käsillä olevasta puuhasta. Toisinaan vieruskaveri on viisikymppinen, silloin tällöin parikymmentä vuotta itseäni nuorempi – tai vanhempi. Ja joskus ne erot ovatkin se, mikä tekee kohtaamisista kiinnostavia.

Toisaalta, kyllä kolmatta ikää lähestyvä toisen samanlaisen tuntee; ikäryhmien rinnakkaiseloa on hiljattain käsitellyt myös Helsingin Sanomien kolumnisti Anna-Stina Nykänen, jonka tekstistä tunnistin itseni. Nykänen ei usko ikääntyessään kaipaavansa yhteislaulua eikä vadelmakääretorttua, itse en halua virkata mummonruutuja tai veisata iskelmiä, yhteislauluksi kelpaa korkeintaan nuoruuteni The Smiths tai Pelle Miljoona. Nykänen toivoo tuleviin palveluasuntoihin myös muita kuin ikääntyneitä ja samaa toivon minä. Opiskelijoille onkin jo palvelutaloissa tarjottu halpaa tai ilmaista asumista seurusteluvelvoitetta vastaan.

Monessa paikassa eri-ikäisille on ollut tarjolla yhteisiä tiloja jo pitkään. Kymmenen-viidentoista vuoden takaisella tutustumismatkalla Hollannissa ja Tanskassa useilla paikkakunnilla oli saman katon alla vanhusten palveluita ja asuntoja sekä päiväkoti, kirjasto ja kulttuuritiloja. Vanhainkodeissa oli baaritiski ja bingoa, kirjastossa iäkkäämmät asukit lukivat nuorimmille. Monipuolinen kokonaisuus, vaikka toki pienimuotoinen, on pitkään palvellut niin kuntalaisia kuin kesäasukkaita myös Naantalin Velkualla. Siellä Palvelukeskus Kummelissa toimii vanhusten ryhmäkoti, kirjasto ja kahvila, yhteispalvelupiste ja ryhmäperhepäiväkoti.

Omin päin innostuisin tuskin missään iässä käsillä puuhastelusta, mutta lasten kanssa voisin tulevaisuuden vanhainkodissa askarrella vaikka vessapaperirullista ja tulitikkuaskeista. Päiväkotilaiset saattaisivat tanssahdella rokkimummon kanssa muinaismusiikin, esimerkiksi Beyoncén tai PMMP:n tahtiin.

Mainokset
Kategoria(t): asuminen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Riittävän hyvä loman aloitus

Teksti julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 29.6.2017

Viime päivinä olen ajatellut useita painokelvottomia ajatuksia. Siitä tietää, että lähestyvä loma tulee tarpeeseen. Samoin siitä, että hiljattain ostetun ja hintavan uimapuvun ompeleen purkautuminen ensiuinnilla saa samat mittasuhteet kuin lähipiirin terveysongelmat tai maailmalta kantautuvat surulliset uutistapahtumat. Iso ei erotu pienestä eikä mitätön merkittävästä.

Olen kyllä jossain määrin samaa mieltä kuin eräs Facebook-tuttava, joka joitakin päiviä sitten kommentoi, miten surkeaa suomalainen työelämä onkaan, kun loman alkamisesta niin voimallisesti riemuitaan sosiaalisessa mediassa. Kontrasti työn ja vapaa-ajan välillä näyttäytyy melkoisena. Jos töissä on mukavaa, kesäloma ei ehkä ole vuoden ainoa lepotauko ja kohokohta. Mutta eipä minullekaan, työtehtäväni itse valinneelle, oman aikatauluni ja ajankäyttöni hallitsijalle, loma tule hetkeäkään liian aikaisin.

Siihen on monia syitä. Kun työkiireet, omat keski-ikäiset vaivat, perhepiirin pullistelevat välilevyt ja maailmanpolitiikan ankeutuva arkipäivä kasautuvat, mieli ja ruumis vaativat aikalisää. Kaikesta ei pääse tauolle, mutta jonkinmoisen paussinappulan voi kuitenkin kytkeä päälle. Hengähdystaukoa tarvitaan, vaikka miten luulee vuoden varrella tasapainottavansa omaa arkeaan.

Ongelmia tuleekin siitä, että kahden, kolmen tai neljän kesäisen viikon aikana pitäisi ehtiä siivota, seurustella, rentoilla ja reippailla. Toinen lomaa edeltävä probleema on viittä vaille valmiin maailman syndrooma, joka itsestänikin sai jälleen tänä vuonna melko tiukan otteen. Loman lähestyessä pitäisi yhtäkkiä löytää edestään – tai takaansa – puhdas pöytä, siistit pinot sekä valmiit ja täsmälliset suunnitelmat syksyn varalle, mutta harvoinpa siihen pääsee. Kun muistaisi ilman ikäviä väliintulevia muuttujia asioiden tärkeysjärjestyksen ja sen, ettei maailma tule koskaan valmiiksi. Kalenteri ei ikinä ole sopivasti täynnä tai riittävän väljä, vaan puutteita on niin minussa, olosuhteissa kuin suunnitelmissa ja toteutuksessakin. Kun muistaisi, että hädän hetkellä ja vakavien sattumusten kohdatessa ei sen työpöydän kunnon niin väliä ole. Tärkeintä ovat ihmiset.

Ei tämä kolumnikaan päätynyt sinne, mihin tarkoitus oli, mutta hyvä niin. Riittävän hyvä.

Kategoria(t): Hyvinvointi | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Juhannusta jokaiseen makuun!

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 15.6.2017

Viime kuukausina olen kahlannut kotimaista kirjallisuutta keräten tulevaa kirjaprojektia varten mainintoja juhlista: miten romaaneissa vietetään vuodenkiertoon kuuluvia juhlia, mitä kirjoissa kerrotaan merkkipäivistä.

Suomen kesä saattaa olla lyhyt, mutta juhlia siihen mahtuu! Kun ollaan selvitty vapusta, vuorossa on helatorstai, koulunpäättäjäiset, ylioppilasjuhlat, helluntai ja pian jo juhannus.

*********

Säätä kommentoidaan kirjoissa tämän tästä ja juhannuksen juhlijat ovat jo menneinä vuosikymmeninä olleet säätilasta huolissaan. Aaro Hongan nuortenkirjassa Hurja Kunnari pojat viettävät sateista juhannusta 1960-luvulla.

”Juhannuksen aatonaattona alkoi pilviä, tummanharmaita ja uhkaavia, kerääntyä kaupungin siniselle taivaalle. Ne tihenivät nopeasti, ja yöllä ennen juhannusaattoa alkoivat kaatosateet, joita kesti yhteen menoon monta päivää.”

Lopulta poikien juhannus kuluu kirjojen parissa, mikä onkin hyvä vinkki, ellei sää suosi ulkosalla oleskelua.

Säiden lisäksi niin edesmenneet kuin nykykirjailijatkin yhdistävät kesäjuhliin tuttuja elementtejä: paljon kirjoitetaan juhannustansseista, kokkotulista, kesämökkimiljööstä, saunomisesta ja suomalaisesta luonnosta.

Kaiken kaikkiaan juhannukseen ladataan monenlaisia odotuksia. Kun päähenkilö Antti tekee Even Hietamiehen Hammaskeiju-kirjassa uuden parisuhteen alkumetreillä suunnitelmia siitä, mitä Ennin ja tämän tyttären Tertun sekä oman poikansa Paavon kanssa jatkossa puuhattaisiin, osa haavekuvista liittyy keskikesään.

“Mennään ensi juhannuksena Reposten mökille. Syödään mansikkakakkua ja poltetaan menneen vuoden vanhat synnit juhannuskokossa. Kun lapset nukahtavat, istutaan Reposten kanssa terassilla, kuunnellaan radiosta Kesäillan valssia, juodaan kahvit ja konjakit.”

F.E. Sillanpää kuvaa kesäyötä kauniisti: “Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.”

Philip Teirin tuoreessa Tällä tavalla maailma loppuu -romaanissa Julia ja Erik kylpevät juhannuspäivänä omassa mökkisaunassaan Pietarsaaressa, hikoilevat pois edellispäivän juhlien rasitukset. Uinnin jälkeen elämä on parhaimmillaan.

“Tämä on ehkä ihan parasta, oikeasti”

Myös juhannushäät kuuluvat kesään. Keskikesän häistä ja morsiamesta kertoo herkästi Inka Nousiainen kirjassaan Kirkkaat päivä ja ilta:

“Juhlapäiväksi sää kaunistui, ja kaunis oli Varpukin, eikä Iida väsynyt katsomaan ystävänsä onnellisia kasvoja ja valkoista pukua ja nilkkoja jotka lipuivat sen alta esiin keveinä kuin vesi.”

Joskus juhlapäiviin kuitenkin liittyy ääneenlausumattomia ikäväksi muuttuneita pakkoja, joista irrottautuminen ei aina ole helppoa. Tove Janssonin Vaarallinen juhannus kirjassa Vilijaana kokee vapauttavan valaistuksen. Kirjoittamattomia sääntöjä voi rikkoa! Jokainen saa valita, kuinka haluaa juhlia ja kenen seurassa sen tahtoo tehdä. Ensimmäistä kertaa Vilijaana jättää pakolliset vieraat kutsumatta ja nakkaa juhannuskokkoon kyltit, jotka kieltävät laulamisen, kukkien poimimisen tai nurmikolla istumisen. Kokon loimutessa hän riemuitsee:

”Näinkö yksinkertaista se on! hän sanoi. Voi, miten ihanaa. Nyt me vietämme ensimmäisen iloisen juhannuksen mikä minulla koskaan on ollut.”

Kategoria(t): Juhla, Kirjat | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

Sukupolvien muistot

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 18.5.2017

Snellmaninpäivän ja äitienpäivän välissä some-kuplani täyttyi Mauno Koivistoa koskevista muistoista. Yksi oli törmännyt häneen livahtaessaan sairaalapyjamassa nakkikioskille 1970-luvun Helsingissä (mikä on jo tarina sinänsä), toisen työpaikalla presidentti oli viipynyt pitkän ja kiireettömän tovin kysymyksiä esittäen. Kolmas oli päässyt peruskoululaisena presidentinlinnaan ja saanut haastatella Koivistoa. Oli äiti, joka ei pessyt kättään päiväkausiin käteltyään isokouraista presidenttiä ja isä, joka oli nähnyt silloin vielä pääministerinä toimineen Koiviston paikallisessa uimahallissa. Turun seudulla presidenttipari oli bongattu taiteiden yössä ja musiikkijuhlien konserteissa. Koivistoa ajatellessani mieleeni tulevat hakematta toteamus “kyllä se siitä” ja varoitus, ettei pidä provosoitua vaikka provosoitaisiin. Hyviä opetuksia.

Edesmenneen presidentin muistelijat ovat ennen 1990-lukua syntyneitä, nuoremmissa Koivisto ei ymmärrettävästi herätä samanlaisia sukupolvea yhdistäviä kokemuksia. Siinä missä minun sukupolveni muistaa myös, missä oli kun Anna Lindh murhattiin, New Yorkin kaksoistornit luhistuivat, Suomi voitti Euroviisut tai ensimmäisen jääkiekon MM-kullan, mitä muistoja jakavat 2000-luvulla syntyneet? Mikä yhdistää ensimmäistä sukupolvea, joka ei muista aikaa ennen internetiä, joka ei elä yhtenäiskulttuurissa samoja uutisia ja salkkareita seuraten? Minkälaiset tapahtumat ylittävät aikakauden pirstaleisen viestinnän, minkä yhteisen ilon tai murheen äärelle kokoontuvat tämän päivän teinit ja nuoret aikuiset?

Muistavatko tulevat viisikymppiset oman kaupungin, maakunnan vai kansallisen suuruuden hetkiä? Mikä meitä yhdistää, kun uutisivrtamme hajaantuvat ja jakaannumme uudenlaisiin ryhmiin? Minkälaisia ovat arjen ylittävät, monia koskettavat uutiset? Saako sydämet sykkimään valtakunnan rajoja ylittävä tapahtuma? Liittyvätkö sukupolvien kokemukset ihmiskunnan riemuvoittoihin, yhteisiin surun hetkiin vai yksityisiin muistoihin? Tähänkin Mauno Koivistolta löytyy sopiva ohje, jonka hän antoi Helsingin Sanomien haastattelussa viittä vaille 90-vuotiaana: ”Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei itse siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt käänteisesti niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.” Uskotaan siihen, että yhteiset kokemukset yhdistävät tulevaisuudessakin, positiivisesti, ja entistä enemmän yli rajojen.

Kategoria(t): Yhteiskunta | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Vääränlainen luokkaretki

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä toukokuussa 2017

Kun olin lapsi, osa kavereista kävi vappuna valkolakkisten vanhempiensa kanssa vappulounaalla, toiset vappumarssilla tai ainakin torilla kuuntelemassa työväensoittajien torvimusiikkia. Itse muistan, että tärkeintä oli, saako jalkaan uudet kesäkengät vai ei. Joskus käytiin äidiltä salaa jäiden seassa uimassa; hienointa oli, jos ehti kavereista ensimmäisenä. Myöhemmin olisin voinut valita minkä tahansa vappuperinteen tai yhdistää ne kaikki: olen akateeminen, työväenluokkaisen kodin kasvatti. Aikainen uimareissukin kiinnostaa edelleen.

Viime marraskuussa Helsingin Sanomat kirjoitti Mari Käyhköstä, joka on tutkinut työläistaustaisten naisten kokemuksia yliopistomaailmassa. Hän kertoo, kuinka hänen omat vanhempansa tulivat tyttären väitöstilaisuuteen, mutta eivät ennen eivätkä jälkeen kyselleet mitään tilaisuuden kulusta, tutkimuksen aiheesta tai tyttären työstä. Käyhkö arvelee, etteivät vanhemmat tiedä, mitä hän sosiologina työkseen tekee, ”ei se ainakaan kauhean tuttua heille ole”.

Työläistaustaiset, akateemiset naiset, joita Käyhkö on haastatellut, tuntevat olevansa väärässä paikassa tai vääränlaisia missä ovatkin: “puheenvuoron ottaminen ja esilläolo tuntuivat vierailta”, akateemiset tilanteet jännittävät. Tunnistan luokkaeroihin liittyvät kokemukset. Erityisen selvinä ne näkyivät, kun opiskelin sosiologiaa Iso-Britanniassa. Kaksi työväenluokkaista kättä nousi, kun kysyttiin kurssilaisten taustoja. Minä olin niistä toinen Puheeni oli siistiä kirjakieltä ulkomaalaispainotuksella, siitä ei voinut luokkataustaani päätellä. Hämmästyttävintä olikin, että työväenluokkainen oli päätynyt yliopistoon, ulkomaille ja luennolle, jolla keskusteltiin luokkaeroista.

Monessa mielessä olen tehnyt luokkaretken työväenluokkaisesta taustasta keskiluokkaan, akateemisiin opintoihin, yrittäjäksikin. Käyhkön tutkimuksen naisiin verrattuna tunnen itseni kuitenkin vääränlaiseksi luokkaretkeläiseksi. Osa hänen raportoimistaan kokemuksista on täysin vieraita. Kotonani arvostettiin lukemista, kirjoja, klassista musiikkia ja kuvataiteita. Ennen kaikkea vanhempani nauttivat niistä, eivätkä pitäneet kirjallisuutta tai taiteita hienoina siksi, että kyseessä olisi luokkaretken porraspuu. Lukemiseen käytetty aika oli arvokasta, läksyt saivat mennä siivoamisen edelle ja pianoa sai soittaa melkein mihin vuorokauden aikaan hyvänsä, vaikka vuorossa olisi ollut puuduttavia sormiharjoituksia.

Yliopisto-opinnot olivat itselleni koko kouluajan itsestäänselvyys. Ja työväenluokkainen äiti toden totta pystyi neuvomaan muun muassa historiassa, näki syitä, seurauksia ja asiayhteyksiä siellä, missä lukiolainenkaan ei vielä itse niitä havainnut. Kieliäkin luettiin yhdessä. Molempia vanhempiani on aina kiinnostanut, mitä teen. Isä vinkkasi 1990-luvun puolessa välissä, että tulollaan oleva internet olisi hyvä gradun aihe. Esiintyminen ei pelottanut. En tuntenut alemmuutta tai epävarmuutta, vaikka akateemisen elämän käytännöt olivat vieraita. (Monia muita syytä epävarmuuteen on elämässä toki ollut.)

Vanhempani – jotka itse eivät kotoaan saaneet samaa itsevarmuutta – onnistuivat tuellaan, hyväksyvällä ja kannustavalla asenteellaan luomaan lapsiinsa uskon itseen ja omaan riittävyyteen. Uskon siihen, että kun huomioi muut ihmiset, kun kiinnostuu ja on utelias, löytää kyllä paikkansa. Selvää oli myös, ettei työ tai asema määrittele ihmisen arvoa. Opimme, miten pinnassa sivistys voi olla ylemmissäkin yhteiskuntaluokissa: jos tehdaspaikkakunnalla oli pomo, joka ei katsonut arvolleen sopivaksi tervehtiä siivojaa, tiesimme kyllä, kenessä oli vika.

Kaikilla ei tätä tukea kuitenkaan ole. Tarvitaan myös koulujärjestelmä, joka pitää huolen, että jokaisella on todellinen mahdollisuus valita; että korkeakouluopinnot ovat kaikkien ulottuvilla taloudellisesti ja peruskoulu auttaa jokaista oppilasta löytämään omat vahvuutensa, intohimonsa ja kiinnostuksen kohteensa.

Kategoria(t): arki | Avainsanat: , , , | Kommentoi