Kaukaa näkee paremmin

 

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä huhtikuussa 2017

Lukukoirat, kirjastojen kielikahvilat ja koulujen kotitalousopetus. Näihin kiinnittyy huomio, kun joukko bulgarialaisia kirjastonjohtajia tutustuu viikon ajan Suomen kirjasto- ja vähän opetustoimeenkin.

Osansa ihailusta saavat suomalaisperuskoulujen ilmainen ja terveellinen kouluruokailu ja koulujen monipuoliset tilat, opettajien koulutustasosta puhumattakaan.

Kun paikallinen rehtori, naispuolinen ja nuori, viittaa hiljattain valmistuneeseen väitöstutkimukseensa, vieraat höristävät korviaan: opettajahan on tohtori!

Päivän aikana keskusteluissa palataan monta kertaa opetuksen käytännöllisyyteen: kotitaloutta yläkoulussa kaikille! Bulgarialaiskoulut eivät ryhmän mukaan valmista koululaisia elämään, vaan ovat teoreettisia ja opetusmenetelmiltään perinteisiä.

Kirjastokäynneillä valoisat ja avarat yleisötilat ja niiden moninainen käyttö ihastutti. Useissa kirjastoissa on tarjolla välineitä käyttäjien omien aineistojen digitointiin, joka suureksi osaksi on mikrohistorian tallennusta uusiin formaatteihin: VHS-kasettien ja paperivalokuvien ripillepääsyt, ylioppilasjuhlat ja onnelliset hääparit säilyvät ainakin lähipolville uudessa muodossa.

Seuraavia työkaluja otetaan jo haltuun kirjastojen makerspace-pajatiloissa, joissa yhteiskäyttöön on hankittu muutoin kalliita työkaluja kuten vinyylileikkureita ja 3D-tulostimia – mutta myös ompelukoneita. Ja miksipä ei kirjastojen yhteyteen: niissä on asiakaspalveluun tottunut henkilökunta, muihin julkisiin palveluihin verrattuna pitkät aukioloajat ja toiminta-ajatukseen sopii, että uutta tietoa ja osaamista syntyy käyttäjien yhteisissä kokeiluissa.

Opintomatkalaisia viehättivät lisäksi kirjastoissa järjestettävät kielikahvilat, joissa saa harjoitella suomen- (tai ruotsin-) kieltä vihapuhevapaassa miljöössä. Toisinpäinkin homma toimii: kielikahvila voi ylläpitää oman äidinkielen osaamista uudessa ympäristössä. Myös kärsivällisesti lukemaan opettelevia kuuntelevat lukukoirat, joita Suomen kirjastoissa työskentelee jo kymmeniä, saattavat olla pian bulgarialaiskirjastojenkin palkkalistoilla.

Kotimaisista kirjastoistamme tutut pehmoeläinten kirjastoyöt otetaan Bulgariassa käyttöön lähiaikoina. Ja mikä voisi olla helpompi tapa tehdä kirjastosta tuttu ja turvallinen paikka kuin oman luppakorvan jättäminen kirjastonhoitajien turviin viettämään yhteistä lukuaikaa kaltaistensa kanssa.

Seuraavan päivänä hakureissulla saa kuulla, kuinka hauskoja olivat iltasadut ja miltä kirjasto näytti nallesilmin öiseen aikaan. Usein tarjolla on myös henkilökunnan napsimia valokuvia kirjastoyön tapahtumista.

Keskusteluissa muualta tulevien kanssa näkee monia asioita itsekin uudessa valossa ja arkinen meno alkaa vaikuttaa edistyksellisemmältä, kun sitä tarkastelee matkan päästä, tällä kertaa bulgarialaisten silmin.

Kategoria(t): Oppiminen, Yhteiskunta | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Kuntalainen etsii juttuseuraa tositarkoituksella

Teksti julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 6.4.2017

Vaalien alla on otollinen aika puhua kuntalaisten kuulemisesta. Nyt kiinnostavat ihmisten ajatukset, toiveet ja haaveet. Toreilla ja kadunvarsilla keskitytään kuntalaisten mielipiteisiin, kysytään mitä saisi olla ja paljonko sitä pistetään.

Ja oikeinhan se on: me äänestäjät olemme muutakin kuin pelkkiä kohdeyleisöjä, palveluiden asiakkaita, päättäjien tukijoita tai päätöksenteon kohteita. Meitä asukkaita, kuntalaisia ja veronmaksajia varten kunta ja julkiset sivistys-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut ovat olemassa, meidän asiaamme ovat luottamushenkilöiksi mielivät ajamassa.

Osallistaminen hyppää väkisinkin silmille myös muualla kuin puolueiden kahvitarjoiluissa. Kuulemiseen velvoittaa kuntalaki, kaupungit laativat osallistamis- ja vaikuttamisohjelmia. Monilla kunnallisilla toimijoilla on tapana tehdä kyselyitä tai kutsua koolle asiakasraati, kun tekeillä on muutoksia. Entä kyselyiden ja kokoontumisten välinen aika? Pörräävätkö päättäjät ja virkamiehet silloin keskenään vai säilyykö kosketus eri-ikäisiin, erikielisiin, erilaisiin asukkaisiin?

Tässä onkin kuulemiskuvion suurin särö. Suunnittelun ja valmiin lopputuloksen välinen musta laatikko ei aina avaudu ulkopuolisille. Pahaa tahtoa muistamattomuus ei toki yleensä ole, mutta kuntalainsäädännössä mainitut toiminnan läpinäkyvyys, osallistamis- ja vaikuttamiskeinojen lisääminen ja etenkin aito vuorovaikutus vaativat enemmän kuin yksittäisiä toimia prosessin alussa ja sen loppuvaiheilla. Osallistamista ei ole se, että kysytään tykkäsitkö vai et.

Miten luodaan järjestelmä, jossa yhteisiä asioita hoitavien ja kunnan asukkaiden kohtaamiset ovat säännöllisiä ja osa arkista menoa, itsestäänselvyyksiä? Toive avoimuudesta ja säännöllisestä yhteydenpidosta kuntalaisten kanssa koskee niin viranhaltijoita kuin luottamushenkilöitäkin. Erityisesti huolettaa maakuntatason avautuminen peruskuntien asukkaille: ihan samoista palveluiden käyttäjistä ja tarvitsijoista sosiaali- ja terveyspuolellakin on kyse, ei meillä ole erikseen maakuntatason sote-asiakkaita ja kunnallisen tason kansalaisia, jotka elävät vain kulttuuri- ja sivistystarjonnan varassa.

**********

Kaupunginvaltuuston kokoukset ovat toki Suomessa pääsääntöisesti julkisia, mutta muunkin muotoiselle vuorovaikutukselle on tarvetta. H-hetken lähestyessä Kuopiossa on lainattu eri puolueiden kunnallisvaaliehdokkaita keskustelukumppaniksi kaikkien yhteisessä olohuoneessa, kirjastossa. Pääsemmekö juttuetäisyydelle vaalien välillä? Muun muassa Forssassa kaupunginjohtaja on päivystänyt kirjastossa, jonka tehtäviin aktiivisen kansalaisuuden, demokratian ja sanavapauden edistäminen tuoreen kirjastolain perusteella kuuluvat. Kenet sinä haluaisit lainata vartiksi ja mitä häneltä kysyisit?

Kategoria(t): Yhteiskunta | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Salakuuntelu palkitsee


Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 9.3.2017

Taannoisella junamatkalla kaksi nuorta miestä pelasti päiväni. Ei sillä, että juuri se päivä olisi erityistä pelastamista ollut vailla, mutta entistä parempi lauantai siitä kuitenkin sukeutui, salakuuntelun tuloksena.

Vieruskaverin jutustelun kuuleminen ei tietenkään junaolosuhteissa varsinaisesti vaadi ponnistelua, mutta yksityisluontoinen käytävän yli käyty keskustelu kumminkin luonteeltaan oli. Sanotaan, että salakuuntelusta ei hyvää seuraa – siihenkin sääntöön on selvästi poikkeuksia.

25-vuotiaat keskustelivat joogasta, psykologiasta (vaikka psykologian opiskelijoita eivät jutuista päätellen olleetkaan), rauhoittavasta hengityksestä ja meditaation positiivisista vaikutuksista. Salitreeneistäkin oli puhe, mutta erityisen innokkaasti nuoret miehet juttelivat matkustamisesta. “Matkustamiseen käytetty raha ei koskaan mene hukkaan” -toteamus oli ihan kuin omasta keski-ikäisestä tai omien kahdeksankymppisten vanhempieni suusta. Kummallakin oli kesä- ja muista töistä hankituilla rahoilla seuraavan reissun matkaliput varattuina, toisella Eurooppaan, toisella Aasian suuntaan. Matkoista pitempi suuntautui samalla työharjoitteluun – ja suhteellisen tuoreen, ulkomaalaisen tyttöystävän luo.

Keski-ikäinen vieruskaveri hyrisi sisäisesti hyvää mieltään, kun kaverusten juttu siirtyi nykyisiin ja entisiin tyttöystäviin: molemmista puhuttiin kauniisti, myös existä. “Ihanaa, kun voi keskustella mistä tahansa”, huokasi pojista kaukosuhteeseen viime vuonna päätynyt. Vaikka kieli ja kulttuuri erottavat, samansuuntaiset arvot ja ajatukset yhdistävät, päättelivät ystävykset. Opiskelustakin puhuttiin, myönteiseen sävyyn.

Junaa Tampereella vaihtaessamme en malttanut olla huomauttamatta, ettei tarkoitukseni toki ollut salakuunnella, mutta tulin koko päiväksi hyvälle tuulelle kaikesta, mistä ystävykset olivat puhuneet.

Vieressäni istunut nuori mies kiitti, sanoi, että oli mukava kuulla, että olivat ilahduttaneet muita matkustajia – ja jos salaisuuksia olisi ollut, silloin olisivat kuiskanneet.

Hän oli mietteliäänä hetken aikaa hiljaa ja totesi vielä, että hänenkin päivänsä parani, kun hän sai tietää ilahduttaneensa minua. “Mitähän tästä päivästä tuleekaan, kun kello on vasta kaksitoista.” Silloin keski-ikäistä naisihmistä pyrki itkettämään.

Seuraavalla viikolla kiitin Facebookissa kirjailijaa ihanasta kirjasta, joka oli saanut lukijansa pidättämään henkeä: kirjassa oli kaikki, eikä mitään ylimääräistä. Kirjailija liikuttui lukijapalautteesta ja lukija liikuttui kirjailijapalautteesta ja pian käynnissä olikin keskinäinen kiitosten ja liikutusten kierre.

Jälleen kerran kävi selväksi, kuinka kiitos laajenee ja leviää, hyvä olo jatkuu ja sen väreet kulkeutuvat etäälle. Tavoitteena ei ole, että jokainen kiitos ja positiivinen sana päättyisi nyyhkimiseen, mutta muilta osin yritän hyödyntää tätä mekanismia niin paljon kuin mahdollista.

Kategoria(t): Hyvinvointi | Avainsanat: | Kommentoi

Aivopesua

img_8518Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 23.2.2017

Riittävän pitkien yöunien jälkeen mieli on kirkas, eikä (juuri) mikään vaikuta mahdottomalta. Fyysisiä ja henkisiä voimavaroja tuntuu olevan enemmän kuin levottomasti tai niukasti nukutun yön jälkeen.

Mutta miksi tarpeeksi pitkät yöunet niin usein tuntuvat olevan mahdottomuus? En kärsi unettomuudesta kuin satunnaisesti. Nukahdan säädyllisessä ajassa ja useimmiten unta riittää yli aamuyön tuntien, mutta silti kahdeksan tunnin toivottu skenaario toteutuu varsin harvoin.

Vajaaksi jääneen unisaldon huomaa koko valveillaoloajan. Aamulla ajatus käynnistyy nihkeästi, iltapäivällä työnteko takkuaa, alkuillasta tekisi mieli heittää pitkäkseen. Mutta jonkinlainen uupumuspiikki tulee kerta toisensa jälkeen ylitettyä iltayhdeksän paikkeilla ja puolenyön tienoilla väsymyksestä ei enää ole tietoakaan: jo kiinnostavat kirjat, lehdet ja Netflixin anti! Mobiililaitteiden sininen hämy pitää hereillä seuraavan vuorokauden puolelle ja huomispäivänä kierre käynnistyy herätyssignaalin soitosta.

img_9171Havahduin unenpuutteen haittoihin terveydenhoitajan rutiinikäynnillä, jossa kaikki laboratoriokokeet ja verenpaine todettiin mainioiksi. Toistaiseksi. Kuitenkin olo on viime aikoina ollut nuutunut ja pahimmillaan perin hidasjärkinen. Jaksaminen on koetuksella ja arki tuntuu aika ajoin ponnistelulta. Ammattilaisen ohje oli: muu on hallussa, mutta varmista d-vitamiinin saanti – ja opettele nukkumaan tarpeeksi.

Kyse ei ole vain siitä, että väsyneenä vatuloi, mokailee, tuhraa aikaa turhanpäiväiseen eikä pysty keskittymään olennaiseen. Kyse ei myöskään ole pelkästään työssä jaksamisesta, vaan niin oppimis- kuin fyysisen vastustuskyvynkin ylläpitämisestä.

Levon ja erityisesti unen merkityksestä on viime aikoina julkaistu kiihtyvässä määrin tutkimustuloksia. Kaikkia uneen liittyviä mekanismeja ei neurotiedekään tällä hetkellä pysty selittämään, mutta tutkijat ovat yhtä mieltä nukkumisen tärkeydestä. Uni vaikuttaa elämänlaatuun ja hyvinvointiin monella tavoin.img_8515

Helmikuun ajan käynnissä oleva kotimainen lepohaaste kannustaa kuromaan umpeen univajetta. Unen puute altistaa kakkostyypin diabetekselle, masennukselle, verenpainetaudille ja dementialle. Paitsi fyysinen hyvinvointi, myös muisti ja oppimiskyky edellyttävät unta. Itse asiassa uni onkin elinehto nimenomaan aivojen toiminnalle.

Kaikkein sympaattisin, vaikkei ehkä tieteellisin, kuvaus unen merkityksestä on se, jossa pienet siivoojahahmot pikkuruisine harjoineen putsaavat yön aikana aivoista kuona-aineita. Opitut asiat loksahtavat lokeroihinsa ja muistettavat detaljit löytävät asiayhteytensä, kun turha tavara on poissa. Näille ahkerille siistijöille yritän jatkossa luoda mahdollisimman hyvät työskentelyolosuhteet. Siivottu vintti pitää mielen kirkkaana!

Kategoria(t): Ajattelu, Hyvinvointi | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Kauas on pitkä matka

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä tammikuussa 2017
Satuin lounaalle yhtä aikaa ystävän kanssa. Koska kumpikin meistä käy säännöllisesti työasioissa Helsingissä, juttu ajautui junamatkailuun. Huomiot juna-aikataulujen vuorottaisista parannuksista ja huononnuksista – matkalaisen tarpeista ja näkökulmasta riippuen – pistivät miettimään matkantekoa laajemminkin.

Raidematkailussa on paljon hyvää: junassa työt luistavat, kahvia on tarjolla, jaloittelemaan pääsee halutessaan. Jos kaipaa juttuseuraa, sitä yleensä löytyy. Kanssamatkustajat ovat lähes poikkeuksetta mukavia, samoin työntekijät. Kummallisiakin kokemuksia toki tuhansien matkojen sekaan on osunut.

img_9087Junan tuomia ja viemiä pohdiskeli yhdellä matkalla erikoislaatuinen konduktööri, jolla oli vahvoja mielipiteitä suomalaisten maakunnallisista luonteista.

Häveliäisyyssyistä en viitsi toistaa kaikkea hänen sanomaansa, mutta pääpiirteissään hän jakoi suomalaiset suoriin ja rehellisiin, jotka korjaavat jälkensä ja ostavat lippunsa sekä epäluotettaviin sottapyttyihin, joiden jäljiltä vessa on siivoton ja jotka tekevät kaikkensa, ettei matkasta tarvisi maksaa. Nämä erot noudattivat kutakuinkin maakuntien ja kielialueiden rajoja.

Toisella junareissulla kuuntelin, kuinka esimiesasemassa oleva henkilö ruoti puhelimessa työpaikalla käymiään kehityskeskusteluja, työntekijöidensä sairauksia, asenteita ja ongelmia. Nimiä ei mainittu, mutta turhaa tietoa tuli junavaunulliselle joka tapauksessa. Tietosuojan vaarantumiseen ei aina tarvita tietoverkkoja, riittää kun puhuja unohtaa istuvansa paikassa, jossa on muitakin ihmisiä.

Molemmissa tilanteissa olisi tietenkin kanssamatkustajana pitänyt puuttua asiaan. Puuttumattomuus harmittaa joka kerta, kun muistan kyseiset matkat. Konduktöörin ei toisaalta olisi pitänyt avautua koto-rasistisista mielipiteistään matkustajalle ja työmatkalainen puolestaan olisi voinut siirtyä luottamuksellisiin puheluihin soveltuvaan koppiin, joita junissa on tarjolla.

Itselläkin ympäristö tosin innostuessa helposti haihtuu mielestä ja vieruskaverit saattavat saada enemmän informaatiota kuin olisivat halunneet. Aikaisina aamuina kuitenkin kaipaan ruotsalaiseen malliin erityistä hiljaista vaunua, jossa mikään ei piippaisi, kukaan ei kailoittaisi ja valot olisi himmennetty. Tämän toiveen unohdan minäkin, kun intoudun keskusteluun törmätessäni harvoin näkemääni kollegaan ennen aamukuutta.

img_2456Mainitsemassani lounaskeskustelussa pohdimme myös autoja, autoilijoita ja autottomia. Itse olen kasvanut lähes neljän miljoonan henkilöauton Suomessa harvinaislaatuisissa oloissa: kotonani ei koskaan ollut autoa, eikä vanhemmillani ajokorttia.

Äiti ja isä onnistuivat muun muassa parikymmentä vuotta sitten kuljettamaan minulle hankkimansa keittiön tuolit metrossa ja apostolinkyydillä ylös jyrkkää Porthaninkatua Kallion Karhupuiston pieneen yksiööni.

Niinpä minäkin olen tottunut liikkumaan jalan niin pikku paikkakunnilla kuin isoissakin kaupungeissa.

Joskus jalankulkijan osaa ihmetellään. Pietarsaarelaistuttavat kummastelivat muutama vuosi sitten kaupunkiin Isokadulle muuttajien autottomuutta: “Men ni har så langt ti Prisma!”

Matkat ovat kuitenkin kovin suhteellisia. Kolmen kilometrin etäisyys on isossa kaupungissa vielä ydinkeskustaa, täällä se ulottuu kaupungin laidoille ja ylikin. Kävellen pääsee maaseudulla pitemmälle!

Otan kuitenkin mielelläni vastaan apua henkilöautoilijoilta. Jos saman päivän aikana on ehdittävä Pietarsaaresta sekä Nivalaan että Haapavedelle, on mukavaa että toimeksiantajat suhtautuvat saattaen vaihdettavaan esiintyjään mutkattomasti: yksi hakee Ylivieskasta, toinen kuskaa tapahtumapaikkojen välillä, kolmas palauttaa illan tullen rautatieasemalle.

dsc_0154Aikataulujen selvittäminen on nykyisin helppoa, vaikka tulokset eivät aina miellytäkään. Pohjanmaalta Varkauteen on turha yrittää julkisilla välineillä työkeikalle, ellei käytettävissä ole kolme vuorokautta.

Mutta ennen kaikkea matkasuunnittelu vaatii autottomalta tarkkuutta: bussiaikataulun merkintä M,P on kirpeänä pakkas-keskiviikkona kovin toinen asia kuin M-P.

Kategoria(t): Matkalla | Avainsanat: , , , | Kommentoi