Sukupolvien muistot

Teksti on julkaistu JeppisWeekly-lehdessä 18.5.2017

Snellmaninpäivän ja äitienpäivän välissä some-kuplani täyttyi Mauno Koivistoa koskevista muistoista. Yksi oli törmännyt häneen livahtaessaan sairaalapyjamassa nakkikioskille 1970-luvun Helsingissä (mikä on jo tarina sinänsä), toisen työpaikalla presidentti oli viipynyt pitkän ja kiireettömän tovin kysymyksiä esittäen. Kolmas oli päässyt peruskoululaisena presidentinlinnaan ja saanut haastatella Koivistoa. Oli äiti, joka ei pessyt kättään päiväkausiin käteltyään isokouraista presidenttiä ja isä, joka oli nähnyt silloin vielä pääministerinä toimineen Koiviston paikallisessa uimahallissa. Turun seudulla presidenttipari oli bongattu taiteiden yössä ja musiikkijuhlien konserteissa. Koivistoa ajatellessani mieleeni tulevat hakematta toteamus “kyllä se siitä” ja varoitus, ettei pidä provosoitua vaikka provosoitaisiin. Hyviä opetuksia.

Edesmenneen presidentin muistelijat ovat ennen 1990-lukua syntyneitä, nuoremmissa Koivisto ei ymmärrettävästi herätä samanlaisia sukupolvea yhdistäviä kokemuksia. Siinä missä minun sukupolveni muistaa myös, missä oli kun Anna Lindh murhattiin, New Yorkin kaksoistornit luhistuivat, Suomi voitti Euroviisut tai ensimmäisen jääkiekon MM-kullan, mitä muistoja jakavat 2000-luvulla syntyneet? Mikä yhdistää ensimmäistä sukupolvea, joka ei muista aikaa ennen internetiä, joka ei elä yhtenäiskulttuurissa samoja uutisia ja salkkareita seuraten? Minkälaiset tapahtumat ylittävät aikakauden pirstaleisen viestinnän, minkä yhteisen ilon tai murheen äärelle kokoontuvat tämän päivän teinit ja nuoret aikuiset?

Muistavatko tulevat viisikymppiset oman kaupungin, maakunnan vai kansallisen suuruuden hetkiä? Mikä meitä yhdistää, kun uutisivrtamme hajaantuvat ja jakaannumme uudenlaisiin ryhmiin? Minkälaisia ovat arjen ylittävät, monia koskettavat uutiset? Saako sydämet sykkimään valtakunnan rajoja ylittävä tapahtuma? Liittyvätkö sukupolvien kokemukset ihmiskunnan riemuvoittoihin, yhteisiin surun hetkiin vai yksityisiin muistoihin? Tähänkin Mauno Koivistolta löytyy sopiva ohje, jonka hän antoi Helsingin Sanomien haastattelussa viittä vaille 90-vuotiaana: ”Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei itse siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt käänteisesti niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.” Uskotaan siihen, että yhteiset kokemukset yhdistävät tulevaisuudessakin, positiivisesti, ja entistä enemmän yli rajojen.

Mainokset

Tietoja Löykkiön kirjasto. Löykkiö Library

Library nerd. Writer. Literature buff.
Kategoria(t): Yhteiskunta Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s