Sehän meni äkkiä!

STRENGBERGRuneberginviikko. Maanantain ja perjantain välisenä aikana ohi vilisi koko suomenkielinen yläkoulu ja lukio, kirjailijoita, keskustelijoita, aktiivista yleisöä.

Vinkkausta kuulemassa vai hammaslääkärillä?

Runsaan viikon päästä päällimmäisenä on ilo kohtaamisista, niistäkin, joissa toinen osapuoli huokaisi helpottuneena tunnin päätteeksi – vähän kun hammaslääkärikäynnistä – , että ”sehän meni äkkiä!” Kyse oli dekkareita, niiden ääni- ja hajumaisemia, henkilöiden koteja ja erilaisten ympäristöjen kuvauksia käsitelleestä vierailusta.

Paras palaute tuli ystävien yläkoululaiselta facen privaattiviestissä: ”hyvä puhe sulla aamulla”. Noloa tässä oli se, että oppilaita jännittänyt puhuja ei selvästikään skannannut yleisöään erityisen tarkkaan aamutunnilla, koska tuttu kasvo jäi huomaamatta.

Jännityskirjoista puheen ollen parhaiten tuntuivat uppoavan Sallan Simukan Lumikki-trilogia ja Jari Järvelän vastikään palkittu Tyttö ja pommi. Niistä löytyivät kutkuttavimmat kuvaukset äänten ja hajujen tärkeydestä: kuinka oleellista on kuunnella ja haistella, onko nurkan takana joku, jolta on syytä piiloutua.

Muistoja, miehiä ja ihmisiäjalonen

Olli Jalonen oli ihana haastateltava: rauhallinen, pohdiskeleva, hauskakin. Miehiä ja ihmisiä teki vaikutuksen. Olin pitkään kirjasta läkähdyksissäni, se itketti ja hymyilytti. Miehiä ja ihmisiä on kirjallinen Boyhood. Herkkä ja haikea. Lempeä.

Tekstin jokapäiväisyys, se kuinka asiat tulevat vastaan 17-vuotiaana ensimmäistä kertaa, on tuttua. Yhden kesän kasvukertomus sijoittuu vuoteen 1972, jolloin kertoja käy kaupunginvaltuuston kokouksessa historianopettajan kehotuksesta, mutta ei vakuutu, rakastuu, pääsee läheisempäänkin kanssakäymiseen vastakkaisen sukupuolen kanssa, miettii, jatkaako lukiota, vai onko tärkeämpää olla avuksi työttömäksi jääneelle, slaageja saaneelle isälle ja siivoustöitä tekevälle äidille, harrastaa dx-kuuntelua, ajaa kortitta autoa, koska eihän autoa kortilla ajeta.  Ja pohdiskelee.

”Jos lukiossa saisi lukea muistamisesta, niin lukisin. Olisin valinnut sellaisen aineen mieluummin vapaaehtoiseksi kuin konekirjoituksen tai todennäköisyyslaskennan.”

Teksti herättää omia muistoja ja tuttuja tunteita. Pala nousee kurkkuun kohdissa, joissa minäkertoja huomaa ensimmäistä kertaa omien vanhempiensa haavoittuvuuden, epävarmuuden, ikääntymisen, kuolevaisuuden. Näistä oli vaikea kysyä haastattelussa, koska tekstinpätkät itkettivät. Ne itkettivät myös joitakin kirjailijaillan osallistujia. Jalonen totesi tilaisuuden loputtua, että ’huomasin, että naishenkilö eturivissä liikuttui’. Jep, kirjallisuuspiirimme itkijänaiset olivat koolla.

”Ei se ole niin pieni ennen ollut. En ole koskaan sitä kantanut, nyt voisin nostaa ja kantaa.”

Kirjan loppupuolella pojasta on kasvanut mies. ”Mitä enemmän kerron, sitä enemmän on kuin puhuisin työasioita töissä enkä kotona isälle. Siinä on uusi raja. Tai ei ole entistä rajaa enää vaan minä olen sillä toisella puolella nyt, se on miesten puoli.”

Kirjan nimi on vihje, tämänkään kirjan yhteisö ei kaikkea erilaisuutta ymmärrä – kuten käy myös Steinbeckin kirjassa. Hiiret, miehet ja ihmiset toistuvat. ”Miten isä sanoo että Reijo on hiiri kun on mies? Miten hiiri kun on mies?” Rekku kysyy ja naama vääntyy.”

Reijolla on ihan oma tapansa ilmaista itseään. Jos jollakin on krapula, se ei ole vain krapula, vaan ’paha pohmelo ja krapula, se on kohmelo, jälkjytky ja jysäjäinen’. Rekku lukee, ratkoo sanaristikoita, tekee yhdyssanaketjuja. Ilmeet ovat ”avonaisena Rekun kasvoilla”.

Laitokseen joutuminen ei sovi Rekulle kuten kertojaminä huomaa: ”mutta mitä vain sanon se ei puhu ja vastaa enää niin kuin Rekku. Se on hiljainen tai tahdoton eikä innostu selittämään mistään. Se on oudompi kuin on ollut ja olen vähän varuillani ja pidän väliä.”

Kirjan minä etsii ratkaisua Rekun tilanteeseen ja löytääkin sellaisen, ainakin joksikin aikaa. Kunnollinen, tunnollinen, vastuuntuntoinen kertoja on, mutta tylsä ei missään nimessä.

Miehiä ja ihmisiä sisältää kuvia, hetkiä ja silmänräpäyksiä, jotka jotenkin tunnistaa, vaikkei niitä kaikkia omassa elämässään ole kokenut. Se on kuin hailakka 70-luvun kaitafilmi, juonellinen tv-dokumentti, rauhallinen,  rauhoittava. Jalonen on lempeä henkilöitä kohtaan, lempeä ja hyväksyvä.

”Sen takia en mene kaikkiin elokuviin koska niihin on lisätty ihmisiä itkettäviä kohtia.” No niin oli tähän kirjaankin.

Advertisements

Tietoja Löykkiön kirjasto. Löykkiö Library

Library nerd. Writer. Literature buff.
Kategoria(t): Kirjat, Kulttuuririennot Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s