Joukkojen pahuus, yksilöiden hyvyys?

ghettoJoulun ja uuden vuoden tienoo on sopinut hyvin ihmisyyden ja inhimillisyyden pohdintaan. Konkreettisen yllykkeen ihmettelylle ovat tarjonneet Krakovan taitavasti rakennetut, riipaisevan koskettavat museot: Schindlerin tehdas ja apteekkari Tadeusz Pankiewiczin apteekkimuseo Podgorzen juutalaisghetton laitamilla.

Miten? Miksi? Kuinka se oli mahdollista? Minkä takia tänäänkin vastaavaa tapahtuu, nyt meistä katsoen syrjempänä, muissa maailman kolkissa? Kuinka kukaan voi kylmästi tappaa, kiduttaa, tuhota kokonaisia yhteisöjä; ampua niille sijoilleen avuttomia vanhuksia, lapsia, liikuntakyvyttömiä, sairaita? Tai ylipäätään ketään.

juutalaisetMikä saa uskomaan tekojensa oikeutukseen? Olivatko Krakovan juutalaisia Podgorzen ghettoon sulkeneet saksalaiset vakuuttuneita siitä, että nämä levittivät kulkutauteja? Että nämä eivät olleet ihmisinä arvokkaita? Kelpasivat korkeintaan lakaisemaan katuja? Miten kukaan saattoi ajatella, että joku ihmisryhmä piti raivata muiden näkymättömiin jatkosta puhumattakaan?

Ihmisen pahuus, sen laajuus ja suunnitelmallisuus tuntuu käsittämättömältä. Pienet yksityiskohdat tekevät siitä vain julmempaa: kuinka natsit ääneen nauraen leikkasivat ortodoksijuutalaisten korvantauskieuhkurat tai miten Podgorzen gheton muuri oli rakennettu muistuttamaan juutalaisia hautakiviä.

Mutta oli myös sellaisia ihmisiä kuin Oskar Schindler ja Tadeusz Pankiewicz.

kuvatnimetfactoryOskar Schindlerin emalitehtaaseen rakennettu museo on laaja ja vaikuttava. Esillä ei ole vain kuvia ja haastatteluvideoita tai historiallisia filminpätkiä, vaan ihmiskohtaloita: huoneita, esineitä, ääniä.

Kun näyttelyn loppupuolella tavaa pelastuneiden nimiä astiavitriinin sisäpuolen seinistä, vanhan puulattian narina tuntuu kuuluvan oleellisena osana kokonaisuuteen.

Pieni apteekkimuseo Pod Orlem on jos mahdollista vieläkin konkreettisempi. Apteekkaari Pankiewicz oli vuosina 1941-1943 ainoa puolalainen juutalaisten ghetossa. Hän välitti – henkensä uhalla – viestejä gheton asukkaiden ja muurien ulkopuolisen maailman välillä, auttoi pimeän tullen juutalaisghettoon suljettuja kanssaihmisiään monin tavoin. Museoksi apteekki päätyi ghetosta selvinneen Roman Polanskin tuella2000-luvun alussa.

Apteekin laatikot ja hyllyt ovat täynnä kuvia ja esineitä, joihin saa ja joita pitää koskea ja tutkia. Apteekkarin työhuoneessa soi puhelin, johon vastaamalla kuulee aikalaisten muisteluja. Upeasti suunniteltu esillepano tekee ihmiskohtaloista henkilökohtaisia, tuo ne lähelle, satuttaa, kuten sen kuuluukin. Mutta tekeekö se minusta paremman ihmisen, että näyttely saa minut itkemään?

puhelin
apteekki

Mainokset

Tietoja Löykkiön kirjasto. Löykkiö Library

Library nerd. Writer. Literature buff.
Kategoria(t): Matkalla, Yhteiskunta Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s